Saattotilaisuus ja tiedekunnan kevätjuhlat valmistuneille.

On tultu moniin paikkoihin ja tuloksiin,

vaikka oikeastaan vain yhteen.
Että ollaan siellä, missä kurjetkin.
Että pysytään. Liidellään kelvottomien aikojen halki,
poneeros, kelvoton.

Katja Seutu

Haluan mainita sen, että David Hockney on kuollut. Isoätini inspiroitui hänen Suomessa olleesta näyttelystään vuonna 2017 kovin paljon. Sen innoittumisen lähteenä ollut teos, kaksi halaavaa naista, välissä teksti SUUDELMA, on makuuhuoneessani sänkyni päädyssä.

Kävin näyttelyssä silloin Suomessa vierailleen siskoni kanssa. Isoäiti oli luonnostellut Helsingin Sanomien sivuun Hockney -inspiroituneesta taulusta piirroksen, jonka hän myöhemmin maalasi. Minulla on tuo luonnos tallesssa. Tuo teos on ehkä tärkein työ häneltä, mitä minulla on. Naivistinen, rohkea, värikäs ja hauska. Ehkä palaan siihen vielä näissä pikkuteksteissäni myöhemmin. (Hockeykin ihaili Piero Della Francescaa, kuten Tapio Wirkkala joka piti häntä tärkeimpänä opettajanaan.)

Ps. Olen ehkä hankkinut eilen kaksi joululahjaa.

Käy tiktokissa kerran tai kaksi viikossa, sillä seuraan maailman ympäri kävelevää Taina Liekaria sitä kautta. Eilen menin taas katsomaan, miten hänen kävelynsä Kiinassa sujuu. Ennen hänen videotaan tuli näytölle kuitenkin ensin Pauliina Laitisen video Diderot -efektistä. Denis Diderot sai 1700-luvulla itselleen uuden aamutakin, hänen vanha kylpytakkinsa oli kauhtunut.(Denis Diderot oli ranskalainen valistuksen ajan filosofi, taidearvostelija ja kirjailija.)

Diderot -käsite perustuu esseeseen Regrets on Parting with My Old Dressing Gown (1769). Diderot-efekti taas tarkoittaa ilmiötä, jossa yhden uuden hankinnan tekeminen saa ihmisen haluamaan lisää uusia hankintoja, jotta kokonaisuus tuntuisi yhtenäiseltä. Diderot kertoi että uuden ja hienon aamutakin jälkeen hänen vanhat huonekalunsa ja tavaransa alkoivat näyttää nuhjuisilta uuden vaatteen rinnalla. Hän päätyi hankkimaan lisää uusia esineitä, kunnes koko ympäristö oli muuttunut. Kun jokin uusi esine muuttaa kokonaisuutta, muut esineet voivat tuntua "vääriltä". Tällöin syntyy paine päivittää samalla niitä.

Diderot-efekti liittyy siihen, miten ihmiset pyrkivät luomaan ympärilleen johdonmukaisen kokonaisuuden tai uuden identiteetin. Tavarat eivät ole vain käyttöesineitä, vaan ne viestivät siitä, keitä olemme tai haluaisimme olla.

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten joka kuudes Kehä III vastaantuleva auto on valkoinen Tesla. En tiedä onko se suoraa minkäälainen tai ainakaan tällainen ilmiö, mutta se tuntuu maailmaa valtaavalta ja sitä yhtenäistävältä avaruustarinalta.

Kun joskus pari vuosikymmentä sitten hankin vaalean kangassohvan ensimmäisiin kohteihin yritin sovittaa siihen pastelliväristä tyynyä. Kaikki meni kuin liian vaaleaksi. Tarvitsin lisää tummaa väriä, enkä tiennyt miten sen teen. Sohvan taakse tullut taulu auttoi vähän.

Yhä huomaan, että riittävän sekalainen ympäristö on helpompi itselleni, mahdun siitä parhaiten mukaan. Tai oikeastaan "elämä mahtuu" siihen paremmin, rentous, sillä kaikki sopii kaikkeen koko ajan, ja mikään ei toisaalta erotu liikaa. Se sallii epäjärjestystäkin.

Kylpytakit ovat tärkeässä roolissa elämässäni. Kumppanini on saanut lisänimen paikallisessa marketissa, paikallisilta pikkupojilta: kylpytakkimies. Menemme usein suoraa uimareissulta kauppaan tai kirjastoon.

Pyöräilin töihin. Vielä kahdeksalta oli kova vesisade, mutta se laantui jo ennen ysiä. Oli ihanaa, kaikki kesän tuoksut, kostea maa, hiki. Työmatkapyöräily on hyvä laji. Usein jo osa työpäivää, sillä voimme höpötellä työasioita koko matkan vieressä samaan suuntana polkevan kanssa. Bussikuski viittoi risteyksessä kaksin käsin, kymmenellä sormella, aikaa on mennä yli, vaikka punaista näyttää. Tajusin liian myöhään, moikkasin vain takas. Yritin taas bongata Töölönlahdelta kävelyllä olevaa Mereta Mazzarellaa, kirjoitan joskus miksi.

(Hyvä mieli eilisestä työäpäivästä, onnistuneesta iltatapahtumasta. Ilo omasta työstä.)

Näin unta, jossa ennustin jotain, joka toteutui. En muista asiaa, vain ihmetyksen tästä unessa.

Ulkona sataa vettä. Juoksin illalla helpohkolta tuntuneen lenkin, 6 km joka päättyi pitkään uintiin-

Minun pitäisi löytää kirpputorilta sadetakki kesäreissulle.

Näin yöllä kahta unta. Toisessa unessani edessäni oleva pakettiauto hajosi palasiksi, ja yritin korjata saumoja vetoketjuja kohdistamalla.

Eilen katsoin Kumpulassa kun vanhempi äiti ja tytär (oletettavasti) kävelivät aukion poikki. Heitä katsoessani se, miten ihmiselämä syntyy, kukoistaa ja lakaistuu, oli jotenki kauhean selvänä, luonnollisena ja kauniinakin. Vanhan äidin selkä oli alkanut painua pyöreästi kasaan, tyttären auttaessa jotain laukusta, heidän pysähtyessän edessäni. Elämänkaari oli jotenkin kovin näkyvänä edessäni. 

Samalla kysyn kyllä sitä, miksi vanhuus olisi elämänvaiheena yhtään vähempi merkityksellinen, kuin mikään muukaan elämänvaihe. Sen haavoittuvuudessa on omat ehtonsa, ja kenties omat aukeavat ikkunansa. Niin olen aiemmin oppinu. Isoäitini kertoi valveunista, joissa näki oman isoäitinsä tulevan taloon. Myös monet ikäihmiset lähelläni ovat sanoneet, että lapsuuden tapahtumat alkavat tuntua niin eläviltä. Se kai kuvaa aikaperspektiivin muutosta, mennyt, nykyinen ja tuleva voivat olla lähempänä toisiaan.

Jos elinpäivää riittää. Vietimme vappua seurassa, jossa oli noin 70-vuotias henkilö. Hän sanoi, että olet(te) nyt tuossa omnipotentissa vaiheessa, jossa kaikki fyysiset ja henkiset kyvyt ovat voimissaan. Sitä ei voi kieltää, vaikka samalla kokoa ajan tiedän, ettei se ole kokonainen totuus mistään. Yritä silti käyttää tämän ajan parhaalla mahdolliseksi katsomallani tavalla, ja saan siihen ympäristöltäni kannustustakin. Nyt se väitöskirja, juuri tuossa kohtaa se pitää ja kannattaa puskea, sanoo eräs sukulaiseni.

Gerotranssendenssiteoria – Lars Tornstam 

Sosiologian professori Lars Tornstam luomaa gerotranssendenssiteoriaksi kutsuttua teoriaa pidetään positiivisen ikääntymisen teoriana, joka kuvaa vanhuuden psyykkistä ja sosiaalista kehitystä. Sen mukaan ikääntyneen viisaus ei rakennu vain eletylle elämälle ja sille annetuile merkityksille, vaan yksilölle aukeaa hänen ikääntyessään kokonaan uusi elämänperspektiivi. 

Arvot muuttuvat, samoin suhtautuminen omaan itseen ja toisiin ihmisiin. Tornstam luettelee gerotranssendenssikehityksen tuomia perspektiivimuutoksia. Niitä ovat kasvava tunne kuulumisesta maailmankaikkeuteen, ajan, avaruuden ja tilan uudelleenmäärittely sekä elämän ja kuoleman välistä suhdetta koskevat kysymykset. Ikääntynyt kehittyy kohti kosmista minuutta, jossa sinun ja minun rajat vähenevät. Kuolemanpelon väistyminen kuuluu kosmisen ulottuvuuden mahdollisuuksiin. Ikääntynyt voi hyväksyä jonkinlaisen mysteerin olemassaolon. Kaikki tämä liittyy elämän tarkoituksen kysymiseen. 

Tornstamin gerotranssendenssiteo rian mukaan seuraavat kolme ulottuvuutta vievät yksilöä kohti eheyttä ja viisautta:

• kosminen ulottuvuus 

• minuuden kehityksen ulottuvuus

• sosiaalisten suhteiden ulottuvuus 

Ihmisen ikääntyessä raja menneen ja tämän hetken välillä heikentyy. Lapsuuden ja lapsuus-muistojen merkitys kasvaa. Yhteenkuuluvuuden tunne aiempien ja tulevien sukupolvien kanssa lisääntyy. Yksilö hyväksyy eletyn elämänsä. Hänen ymmärryksensä minuuden erilaisista puolista kasvaa, mikä johtaa itsekeskeisyyden vähentymiseen. Tämä tarkoittaa yksilön omaa hyvää tavoittelevan egoismin korvautumista muita huomioivalla altruismilla. Ikääntyneen aktiivisuus on fyysisen aktiivisuuden sijaan psyykkistä aktiivisuutta, kuten oman menneen

Yksilön tulee voida vaikuttaa ikääntyneenäkin elämäänsä ja määrätä itse, miten jäljellä olevan aikansa käyttää. Myös ikääntyvän sosiaaliset suhteet muuttuvat minän muuttuessa. Yksilö tulee valikoivammaksi ihmissuhteissaan ja haluaa viettää aikaa myös yksin. Hän jättää elämässään olleita rooleja taakseen ja voi olla vapautuneemmin oma itsensä. Tavallinen hyvä arki riittää, mitä Tornstam kuvaa moderniksi asketismiksi. Ikääntynyt ei arvosta aineellisia asioita niin korkealle kuin aiemmin elämässään. Suvaitsevaisuus ja muu avarakatseisuus lisääntyvät. Teorian esittämiä muutoksia ei voida pitää kaikkia ikääntyviä koskevana kehitystapahtumana, vaan se on vain yksi mahdollinen kehityssuunta kaikkien muiden joukossa. Tutkimusten mukaan prosessi alkaakin jo nuorena aikuisena ja jatkuu korkeaan ikään saakka. Prosessi voi sekä kiihtyä että hidastua riippuen yhteiskunnan ja yksilön elämänvaiheista ja tapahtumista (Olen kirjoittanut tästä Gerontologia -julkaisuun vuonna 2021)

Luin somesta lyhyen tekstin matriarkaatista. Siinä väitettiin,  että "kaikki" haluavat matriarkaattia, mutta ymmrtämättä sitä, mitä se elettynä todella tarkoittaaa. Matriarkaatti tarkoittaa kokonaan toisenlaista suhdetta elämään, lapsiin, vanhenemiseen, kuolemaan ja vastuuseen. Se ei tarkoita sitä, että matriarkaatti (yleensä naiset) asetetaan johtamaan juuri nykyisen kaltaista järjestelmää. Eräs tekstin ilmaisu jäi pyörimään mieleeni: Jos sama jatkuu, on "kyse olisi vain girlboss-kulttuurista kukkaseppele päässä".

Huomattavan usein on tilanteita, joissa ihmiset puhuvat jonkin asian arvostamisesta, ymmärtämättä ehkä kokonaisuudessa sitä, mitä tuon asian arvostaminen käytännössä vaatii. Usein jostain luopumista tai kohtuullistamista toteutuakseen. 

(Hustvedtiä lisää: Tämän liikkuvan itsen valossa James tekee erottelun epäsympaattiseen ja sympaattiseen ihmiseen. Käyttäen stooalaisuutta esimerkkinä epäsympaattisesta luonteesta, James kirjoittaa: ”Kaikki ahtaat ihmiset supistavat minänsä vetäen sen sisäänsä – pois alueelta, jota he eivät voi omistaa riittävän turvallisesti.” Sympaattiset luonteet puolestaan ”etenevät täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kohti laajenemista ja mukaan ottamista. Heidän minänsä rajat muuttuvat usein sangen epätarkoiksi, mutta sisällön laajeneminen enemmän kuin hyvittää tämän heille.” Jamesin käsitys itsestä on elastinen – minä kutistuu ja kasvaa persoonallisuutta seurailleen ja hetkestä toiseen itse kunkin yksittäisen ihmisen elämän aikana.)

Ikääntyneet ovat tästä hyvä esimerkki. Vanhuksista puhutaan juhlapuheissa huolissaan ja kunnioittavasti, mutta harva haluaa vanheta (tai hoitaa vanhuksia). Tai lapsia ja nuoria nimetään jatkuvasti kaikkialla Tulevaisuudeksi, mutta lasten kanssa vietettyä aikaa pidetään tuottamattomana. Jokainen totetunut arvo vaatii ympärilleen rakenteita, valintoja ja tekoja. Arvot näyttävät usein kauniilta teoriassa ja juhlapuheissa. Vaikeampi kysymys on, miltä ne näyttävät kalenterissa, kotitalousbudjetissa tai ajankäytössä.

En osaa sanoa, uskonko juuri matriarkaattiin yhteiskunnallisena ihanteena, tai oikeastaan sen mahdollisuuksiin ratkaista mitään, mutta usein kuitenkin siihen "ajatuksin" sitoutuneet arvot vaativat aikaa, tukea, muita ihmisiä ja joskus kokonaisia rakenteita ja systeemejä toteutuakseen.

Tässä palaa nyt viikonlopun lukukirjaani, Hustvesdtin Elää, ajatella, katsoa- teokseen. Hän kirjoittaa niin selvästi kokemustaan tätä liipaten esseessään auki. Hän kirjoittaa tyttärensä syntymästä, sitä seuranneesta ennen kokemattomasta tyytyväisyyden tilasta. Hän oli toistellut tyttärensä syntymän jälkeen, (vaikka puhe tuntui tarpeettomalta kuvaamaan olotilaa): Voin hyvin, tosi hyvin. Minusta ei ole ikinä tuntunut tältä. Minulla ei ole mitään haluja, ei yhtäkään, ei minkäälaista. Syntymän "ruumiilliset kouristukset", kuten hän kirjoittaa, jättivät pohtivan minän syrjään. "Minä" katosi äärimmäisen luomisen tilaan, ruumiin syntymiseen toisesta ruumista. 

Hän lainaa D.W. Winnicottia sanoessaan, että äiti pystyy tyhjentämän itseensä kohdistuvan kiinnostuksensa vauvaan. Tiedän kokemuksestani, että niin käy. Se on raju kokemus, sanon itsekin, usemaman kerran "siellä", eli tyytyväisyyden tilassa olleena. Se on Hustvedtin mukaan "äidin työtä", hän kuvaa sitä saumattomaksi minä-sinä-dialektiikaksi, Martin Buberin termein. Yhä jaksan ihmetellä sen voimaa ,vaikka pikkualapsiajat ovat omien seinieni sisällä takana.

Tämä "äidin halu tai toive" on ideologisesti läpivärittynyt aihe! Tulenarkaa. Perhearvot, konservatiivisuus, hoivapuhe, tasa-arvo, johon kaikkeen itsekin osallistun, myös kyseenalaistamalla "uhrautumistani" äitiyden alttarille. Siri H. kuitenkin sanottaa tätä kauniisti. Omista lapsista saatava mielihyvä ja heihin kohistuva halu (huom. filosofointia) putoaa useimmiten keskustelun ulkopuolelle.

Samalla kyllin hyvä vanhempi tunnustaa lapsen autonomian ja todellisen erillisyyden. Ja sitä on vanhemmuuteni ennen muuta tällä hetkellä.

Aamulla mieleeni tui yksi valinnan hetki. Sukulaiseni sai lapsen, suunnittelematon raskaus, vähän minua vanhempi, olin juuri täysi-ikäistynyt ja kesätyöpaikassa, jossa työaika oli tarkka ja vaati leimausta. Vierailuajat sairaalaan olivat huonot, muistaakseni 15-17 ja en olisi mitenkään ehtinyt sinne työaikani puitteissa. Päätin mennä työajalla, leimaamatta itseäni ulos. Jäin kiinni kollegalleni ja jouduin asiasta puhutteluun. Ymmärrän, että teko työnantajan puolelta oli väärin ja yhä, monen kymmenen vuoden jälkeen, ajattelen, että 18 -vuotiaalta se oli arvovalinta. Puhuttelun häpeä tai siitä seurannut syyllisyys olivat ja ovat yhä tuolle vierailulle alisteisia.

Neljä vuotta sitten kirjoitin Facebookissa:

Olen muutamissa, ehkä hivenen epäloogisissakin kohdissa elämää ajatellut, että olen valmis kuolemaan. Muistan ajatelleeni niin esimerkiksi silloin, kuin sain kolmannen lapseni ja ajoimme sairaalasta kotiin. Tunsin yhdessä hetkessä saaneeni elämältä kaiken.

Sain maanantaina viestin, jossa kerrottiin opinnäytetyön olevan hyväksytty. Se tullaan vahvistamaan Kielon nimipäivänä 14.6. Teologisen tiedekunnan valmistumisjuhla pidettiin Yliopiston suuressa juhlasalissa jo tänään. Halusin kahden etävuoden jälkeen ehdottomasti vastata kutsuun kyllä. Istuin nimetyllä paikalla C2 309. Perhettäni istui selkäni takana pitkä penkkirivi.

Kysyn hahmottomassa välitilassa, mitä teen tällä vapaudella? Olen luvannut varovasti itselleni, että viiden kuukauden päästä saatan tietää jo vähän suuntaa. Luotan Bachelardin tavoin, että elämämme on täyttä siten, että täyteys toimii juuri tyhjyydestä. Uinuva voi tulla esiin. Se voi tarvita hitautta. Bachelard sekoittaa sen, mitä on tyhjä ja täysi, olla aktiivinen ja passiivinen. On parempi ehkä suostua väliaikaisuuden tilaan, sen sijaan, että yrittäisi elää minkään lopullisuudessa.

Katson pihalla kasvavaa päärynäpuuta. Se valmistaa päärynöitä omassa tahdissaan loppukesäksi. Yhtään suurempaa kesäsuunnitelmaa en ole kyennyt muodostamaan. Olen kirjoittanut 8.6.2011 Facebookiin, että Espoon Niipperissäkin voi olla kesäparatiisissa. Ulospäin 'seisovalta näyttävän elämän' metodi on minulle tuttu. Minä rakennan minulle osoitetulle paikalle katedraalini. 

Kiitos vuosien aikaan moniin asioihin saamastani kannustuksesta ystävät! Olette tehneet minusta rohkeamman. Yritän käyttää sitä hyvin.

WSOYn toimitusjohtajaa haastateltiin Hesarissa, siitä miten tekoäly muuttaa ikiaikaista käsitystä kirjailijan työstä. Juttu keskittyi ennen muuta siihen, miten tietojen taustoittaminen helpottuu tekoälyn käytön myötä. Ostikko, joka lupasi ikiaikaisen käsityksen muutosta on silti jutun kanssa ristiriitainen, sillä artikkeli sanoo myös sen, että vaikka tekoäly muuttaa sitä, miten teemme kirjoja, ei se muuta sitä, miksi teemme niitä. 

Muistan itse koulutöitä ala -ja yläkoulussa tehdessäni menneeni espoolaiseen pikkukirjastoon, jossa oli sivuhuone, neliönmuotoinen pöytä ja tuolit, pöytäryhmää ympäroivät hyllyt täynnä aakkostettuja tietokirjoja. Niiden avulla esitelmät tehtiin. 

Tein lukiossa, ehkä 17 -vuotiaana ensimmäisen esitelmäni, jossa käytin tietokoneen hakutoimintoa avuksi. Tein esitelmäni äiti Teresasta, ja kun yritin hakea tietoa hänestä, antoi hakukone ehkä viisi lähdettä.

Tiedonhakua koskeva muutoksen siis ymmärrän ihan hyvin. Hesarin haastettlussa oli kuitenkin myös mielenkiintoinen kohta, johon haluan pysähtyä. Lainaamassani kohdassa pohditaan sitä, kuinka uudet tulokkaat mitenkään erottuvat ja nousevat valtavasta massasta tällaisissa kirjallisissa olosuhteissa. "Huutaminen tulee olemaan aivan erilaista kuin nyt (...) Pitää pystä luomaan kiinnostavampaa sisältöä kuin huutavien kuoro. 

Tämä vertaus viehättää minua. Palasin mielessäni pääsykokeisiin, olin hakemassa vuonna 2018 Aalto-yliopistoon opiskelemaan kuvataidekasvatusta. Tehtävänanto liittyi jotenkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, Trump oli silloin(kin) presidenttinä (2018). Tein työhöni identtisiä pallonaamaisia yksinkertaisia hahmoja, joiden suut olivat 0- muodossa, huutamassa kasvottomana kuorona. Kirjoitin työhön kuoron viereen seuraavasti saksilla leikatuin irtokirjaimin: KUN MAAILMA HUUTAA ON KUISKAUS PAREMPI HUUTO? KUISKAUS!

Se vain tuli tänään mieleeni, vaikka minun piti oikeastaan pohtia vielä Siri Hustvedtin tekstiä.

Kohta 23, s. 283. Ädiellä on tarve katsoa lastaan. Sille ei voi mitään.

Kohta 24. Rakastavaisilla on tarve katsoa toisiaan. Sille ei voi mitään.