Aamuhuomioita ennen työpäivän alkua. 

Ikkunasta seurasin kun mustarastas vie poikasilleen ruokaa pyrähtämällä naapurin aurinkopaneelian alle ja taas takaisin ruuan hakuun. Oi katsohan lintua oksalla... Viime kesänä minulla oli ikkunan edessä olevassa rajapuskassa lempilehti, jota tervehdin aamuisin. Tunnistin tämän tietyn lehden lehtien moneudesta pitkään. Se oli muita vihreämpi ja avoimempi, kääntyneenä suoraa keittiön ikkunaa kohti. 

Vanhasta kodista olen ikävöinyt tänä keväänä kukkivia puita (päärynäpuu, omenapuu ja koristekirsikka) ja kahta laihaa koivua terassin edessä, joiden kasvua ehdin alkuun suojella. Nyt ne ovat jo kaksi metriä korkeita, kävin pyöräilemässä pari viikkoa sitten kodin ohi, vain tarkistaakseni kukkivatko puut.

Tyttären kanssa oli eilen viikkolounas keskellä työpäivää. Hän toi minulle lainaan juhlapuvun, mekon, jonka olen ostanut hänen ollessa ysiluokkalainen. Kiva, että se on säästynyt hänen muutoissaan, yli 7 vuotta ostamisesta. Saatan laittaa sen viikon päästä oleviin ylioppilasjuhliin, (joita hänkin oli ollut jo veljelleen järjestämässä tiloja kuntoon laittaen). 

Vn auto sai leiman. Voi olla, että auton lainasupyynnöt iltaisin vähenevät. Vielä en tiedä, lähteekö hän armeijaan kesällä. 

Isoveljensä oli juossut puolimaratonin tällä viikolla extempore. Viestittelimme siitä WhatsAppissa.

Illan juhlakonsertti Hietsun krematorion kappelissa oli kaunis. Tuntuu juhlavalta, että osun krematorion historiassa juuri tällaiseen kohtaan. Mari Palo ja Aarne Pelkonen lauloivat, Leevi Lipponen soitti urkuja ja pianoa. Muutamia tuttujakin oli kuulijoissa.

Haluaisin kirjoittaa tähän kalliista lasten harrastuskuluista, mutta huomaan, että se on niin henkilökohtaista, että pitänee säästää vain päiväkirjamateriaaliksi. Teen silti huomoin siitä, jotta voi palata teemaan joskus.

Yritän pohtia tuota viidentoista vuoden takaista päiväkirjaani täällä, sen intiimiyden rajoja. Ei se ollut mitään tiedostamatonta performanssia tai rakennettua maailmaa, vaan pyrin omaan totuuteni ilmaisemiseen, jopa aika viattomasti, yhä näinkin kaukaa tarkastellen. Kirjoitan: blogin pitäminen silloin on ollut ehkä parhain harrastukseni ikinä! 

Olen ehkä tietoisempi nyt siitä, mitä voi tapahtua kun elämä muuttuu edes tämän verran julkiseksi. Teen tätä tavallaan yhä lasten vuoksi, sillä mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän uskon juuri yksityiskohtien tallentamiseen. Se on kuin oman elämän laadullista tutkimusta. On vain ohikiitäviä hetkiä avautuen aina jo seuraavaan. Tämä olkoon aamusivuni, jos päiväsivuni, mutta kuin kepeä sormiharjoitus.

Tyttäreni kertoi eilen, että on lukenyt täältä kaiken mitä saatavilla on ollut.