Asumista pohtivassa tekstissä mainitsin edellisen kodin leikkipihan haltijakuusen. Palaan siihen heti tässä postauksessa, saman päivän aikana. Luin HS:n otsikosta, että Tapiolassa on tänään kiinnitytty kettingeillä leikkipuiston keinuun, kun kaupungin paikalle tilaamat purkajat olivat aloittelemassa työtään. 

Ymmärrän leikkipuiston puolustajia täysimääräisesti. Tässä insinöörien suunnittelemassa maassa, jossa tienvarsien kukkivat niityt leikataan "turvallisuussyistä" matalaksi harva-se-yö, on hienoa, että joku puolustaa vanhoja ideoita ja arvoja, joita olivat Tapioaa suunnitellessa vehreys, väljyys ja yhteneväiset piha-alueet. Mitä kauneuden tajua! Tämän kaiken oli suunnitellut arkkitehti Jussi Jännes vuonna 1961. 

Vanhassa taloyhtiössä uusittiin myös vuosikymmenia vanha leikkipuisto, jossa oli tyylikkäät pengerrykset, jättimäinen liukumäki ja rengaskeinut. Menin suunnittelupalaveriin mukaan puolustaakseni kaatamisen alla olevaa valtavan suurta, hyväkuntoista ja vanhaa kuusta. Se katkaiseminen olisi tuonut ehkä vähän enemmän mahdollisuuksia leikkivälineiden turvavälien laskemiseen, mutta kuusi sai jäädä. Sanoin silloin, että olen valmis köyttämään itseni puuhun Tämä piha tarvitsee haltijapuunsa. 

Sama efekti näkyy usein kun taloyhtiöön, mökkirantaan tms., muuttaa uusi ja innokas "nykyaikainen" asukas. Kaikki laitetaan ehkä liian nopeasti, vuodenaikoja ja valon vuorokausivaihteluita lukeamatta "siistiksi ja kätsyksi". Niin kävi myös vanhassa kodissa, aita tuli, vaikka alkuperäinen idea oli maiseman jatkuvuus, tuli karsinat. En mutissut, koska en istunut hallituksessa. Maalasin aidan, vaikka marjapensaat välissä olisivat minulle riittäneet. 

Eräs seuraamani henkilö oli päivittänyt igssä näin: your email has found me (...) lying naked on the floor. Kävin pikaisesti rannalla kesken työpäivän, siellä tuuli yllättävän paljon, kun kotipihalla paahdun ja päädyin sisälle sohvalle jatkamaan. 

Mu linnupojake, oli eräs kaukainen tuttu kirjoittanut lapsensa kuvan päälle facebookissa. Kuvassaa oli valmistunut nuori. Hellyttävä hellittelynimi.

Sain akuutit päivätyöt tehtyä, ja pidän lounastaukoa. Syön coctail-tikkuja ilman tikkuja. Höyläsin juustoa, otin jääkaapista paketillisin minitomaatteja ja pyöryköitä, vuorotellen napsin niitä suuhuni. Olen ollut koko aamupäivän ulkona, tässä kotipihallani töissä. Nykyinen takapihani on pieni, ehkä 30m2 ja siinä on betonilaatoista tehty terassi, ulkovarastao ja kaksi isutuslaatikkoa. Kastelin istutuslaatikon tomaatit ja kurkut aamulla, vielä kun ne olivat varjossa, nurkka on paahteinen. 

Matti Kalliokoski kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen hyvän kolumnin, jonka otsikko oli Joustavammin tulevaisuuteen. Se tuli mieleen hetki sitten, tässä viltillä, katsoen naapurin pihan kastelua, hänen runsaana kukkivaa pihaansa ja edessäni huojuvaa, leikkaamatonta pikkupeltoani.

Kirjoituksen keskeinen viesti on, että nuorten tulevaisuutta ei pitäisi rakentaa pysyvien ja jäykkien ratkaisujen varaan, vaan yhteiskunnan pitäisi mahdollistaa joustavat siirtymät opintojen, työn ja asumisen välillä. Kirjoittajan mukaan elämäntilanteet muuttuvat, joten ihmisen pitäisi voida vuorotella jos opinnoissa, mutta myös asumisessa eri asumismuotojen välillä ilman, että yksi valinta sitoo pitkälle tulevaisuuteen. Ihminen voi esimerkiksi asua välillä omistusasunnossa ja välillä vuokralla, opiskella uudelleen, työskennellä ulkomailla tai vaihtaa urasuuntaa. Tällainen, laajempi yhteiskunnallinen joustavuus helpottaa kaikkien (ei vain nuorten) mahdollisuuksia sopeutua epävarmaan tulevaisuuteen.

Nykyään asun vuokralla. Myin omistusasunnon ja etsin mahdollisimman läheltä lasten kouluja uuden asumuksen viiden viikon varoajalla. Nykyinen koti on alle kaksi kilometriä siitä asunnosta, jonka joskus omistin. Sekin oli tavallinen koti, jopa vaatimaton MoMO-koti hengessä, 70-luvun lopulla rakennettu rivitalo. Se on kuitenkin jokaisen lapseni lapsuuskoti ja pidin kodista paljon. Siellä oli trampa, takka, ja kahden koivun kuja, marjapensaat ja kukkivat puut, polku, isot ja vehreät yhteisen alueet, leikkipihan haltijakuusi.

Kalliokoski on oikeassa kirjoituksessaan. Monet pelkäävät muutosta, koska se tarkoittaa sitä, mikä sisältyy sanaan MUUTOS. Minunkin elämäni muuttui, kuin siirryin yksin vastuuseen taloudestani. Lapsena tällaisia vuokra-asumispaikkoja sanottiin "eronneiden laaksoksi", joka on tietenkin elämää, asumuista, ja ykinhuoltajuutta halventavaa hierakian rakentaumista. Monet yksinhuoltaja ovat pienituloisia, ja vaihtoehtoja ei juuri ole, jolloin valintaa voi pitää järkevänä, jopa ainoana mahdolisena. 

Asun siis omaa omaa pikkuparatiisia, jossa koti on tärkeä, ehkä väliaikainen, mutta rauhan tyyssija, elämän mahdollistaja perusarjessa. Asumiskuluni ovat kohtuulliset. Moni naapuri on sanonut, ettei aio lähteä tästä ikinä, joko taloyhtiöstä tai alueelta. En vielä tiedä itsestäni. Olen varoittanut lapsia, että kun nuorin heistä on suorittanut peruskoulunsa, muutamme kaupunkiin. Tämän kevään ja kesän ulkoilmaihanuudessa olen empinyt tätä päätöstä monesti. 

Löysin kaapista kaksi verhoa. Laitoin ne kahdessa makuuhuonessa riippuneiden lakanaverhojen tilalle,tai vasta toisen, ettei tämä näyttäisi niin "h----luolalta" pieteetilä pihaansa hoitavalle naapurille. 

Orkidea kukkii olohuoneessa(taas)! Aloittelen työpäivää, vielä pitäisi saada yksi abstrakti lähtemään tänään. Aurinko paistaa kuumasti takapihalle, kun tätä polvellani kiroitan.

Pohdintaa. Vastaani on tullut paljon trad wife -ilmiöstä kertovia varoitusksia, (jos vähän naiiveja puolustuksiakin).  Trad wife -ilmiö on varmasti monelle teistä tuttu konsepti, jossa ihannoidaan perinteisiä sukupuolirooleja parisuhteessa ja perhe-elämässä. Jonkinlainen ydinperheen puolustuskin. Puolustajien ajatus on, että tasa-arvo tarkoittaa myös oikeutta valita kotiäidin rooli ilman vähättelyä, kun taas vastapuoli argumentoi kotiin jäävän henkilön aseman haavoittuvuudella (totta!) ja se usein antaa sellaisen kuvan, että naisella olisi joku "luonnollinen" paikka kodissa.

Pohdin tätä omista lähtökohdistani, myös lapsuuden kasvuympäristöni suhteen. Kun olin nuori, kuvittelin että rakkaus, avioliitto, naimisiin meno tekisivät meistä todella yhtä, jossa "kaikki olisi yhteistä", myös arvot, tavoiteltavat asiat, haaveet. Jos toinen saavuttaa jotain on se toisenkin. Trad wife -ilmiön näkeminen kaikessa on tosi individualistinen tapa katsoa maailmaa, kun asenne suhteeseen on lähtökohtaisesti toinen: kaikella on jaettuudessa aikansa. Se voi olla nuoren ajatusvirhe, mutta yhtä totta, kaipuuta symbioosiin, täydelliseen sulautumiseen.

Tämä naiivius on toki myös itseltäni karissut. Elän paljon monimuotoisempaa perhemallia nykyään itsekin. En silti tekisi asioita eri järjestyksessä, vaikken voi kannustaa siihen muita. Jos elää näin, tässä järjestyksessä, on elämäni radikaalein teko, elän sen kanssa iloisena.

Olen silti kriittinen sille ajatukselle, että kotona pienten lasten kanssa oleminen olisi samaa kuin olla trad wife. Se on yhtä lapsellinen väite, kun uskoa johonkin pysyvään, yhteen oikeaan perhemalliin. Valinta olla kotona on tosi "luonnollinen", helppo, sillä lapset aidosti tarvitsevat jonkun joka heidän peräänsä katsoo ja heitä hoivaa. Se on lapsen kannalta henkiinjäämiskymymys. Jonkun on tehtävä se. Hoivaaja voi aivan yhtä hyvin olla kumpi tahansa huoltaja, jos kotona siis lapset hoidetaan, (tai joku muu). En pidä kotihoidon mollaamisesta, ja siitä, että olisi aivan yksikertainen päätös laittaa pieni lapsi kodin ulkopuolelle hoitoon. Usein vanhemmalle valinta tuottaa enemmän vaikeuksia kuin varsinaisesti lapselle.

Argumenttini on, että juuri siinä perheen perustamisen alkusymbioosissa ja pienen lapsen tarpeisiin vastaamisen pakossa, niin vain tulee valittua aika helposti. Itselläni on koko ajan ollut ammatillisia intohimoja, jotka vastuu lapsista peitti pitkäksi aikaa, mutta samalla toisaalta kiinnostua monesta ja toiminut monessa tehtävässä joustavan työn, opiskelun ja järjestyneiden hoitokuvioiden ansioista. Sitä on vaikea todistella koko ajan, joo joo, menen kun on sen aika, ja samalla juuri se on totta.

Ystäväni kirjoitti keväällä seuraavasti. "Viikonlopun juhlahumun keskellä, tulevaisuuteensa suuntaavien nuorten ympäröimäna ystäväni huomasi tuntevansa yllättävää häpeää siitä, että valmistuu ensimmäiseen ammattiinsa vasta keski-iässä. Nuorempana hän oli kuvitellut kulkevansa kohti perinteistä työuraa ja erilaisia saavutuksia. Elämä kulki kuitenkin toiseen suuntaan, ja urasuunnitelmien sijaan keskeiseksi osaksi elämää tuli vanhemmuus. Vanhemmuuden myötä moni asia muuttui. Se, mikä aiemmin tuntui tärkeältä, menetti merkitystään, ja tilalle tuli uudenlainen käsitys siitä, mikä elämässä on arvokasta. Vuosien varrella kertynyt elämänkokemus ei ollut aina helppo, mutta se on kasvatanut, ymmärrystä ihmisyydestä, lisännyt empatiaa ja opettanut katsomaan elämää aiempaa lempeämmin. Sitä hän hyödyntää työssään nykyisin. 

Tämä päivitys vahvistaa ajatustani siitä, että ihmisen elämäntarina ei ole yksin hänen yksilöllistä ansiotaan, vaan siihen vaikuttavat monet olosuhteet ja elämän sattumat. Kaikki ei voi tapahtua vain "nuorena". Meidän linssimme on tähän aika kapea. Todennäköisesti jatkan tästä teemasta yhä myöhemmin, koska tätä käsittelen myös omakohtaisesti, eli vaille vastausta jää...

Juhannusyönä, kun ajelimme juhlista kotiin, näky maaseudulla oli pysähtynyt, sellainen kun juhannusta kuvailevassa kirjallisuudessa voisi parhaimmillaankin olla. Kaskisavu, muutamista juhannuskokoista nouseva harmaa vana, oli kohonnut viivoiksi peltojen päälle ja oli liikkumaton. Usvaa ei vielä ollut muodostunut. Mikään ei hievahtanut, ja tuntui että me olimme ainoa liikkeessä oleva asia maisemassa. Oli valoisaa. Leino toteutui niin että ole saantu sen elää:

kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,

Luen tänäänkin juhannusaattona Hustvedtiä. Viime vuonna juhannuksen asetelma oli kovin samankaltainen, luin Maggie Nelsonia. 

Hustvedt on pohdiskellut kirjoissaan niin monia itsellenikin mielenkiintoisia teemoja, joihin palata uudelleen. Esseessään vanhoja valokuvia, hän valokuvien ja muistin suhteesta. Hän kirjoittaa valokuvista menneen merkitsijöinä, tapana säilyttää se mikä oli siinä mikä on. "Toisin kun maalaukset, valokuvat säilyttävät kohteensa todellisessa ajan hetkessä". 

Berger on kirjoittanut, että toisin kuin muisti, valokuvat eivät sinällään tarkenna merkityksiä. Se on ihmisen tehtävä itse. Ne ovat muistin merkkejä, kuitenkin ruumiimme ulkopuolisina representaatioina. Hän kirjoittaa siitä, miten valokuvien totuus perustuu käsitykseen, että kameralla, on John Bergerin mukaan "yliluonnollinen silmä". Aivomme ja muistomme on muovautuvampia, epätarkkoja.

Jokaisesta valokuvatusta kohteesta tulee merkki katoamisesta, koska se kuuluu menneisyyteen. Olen elätellyt ajatusta siitä, että kuratoisin omasta elämästäni noin 40 merkityksellistä kuvaa. Tiedän varmaksi niistä jo muutaman. Vauvana isäni peilin kautta ottaman perhekuva, mökin rantakalliolla alle kouluikäisenä mustavalkoinen pikku-Helena, ehkä kuva, jossa oen kaikkien lasteni kanssa. Oli "entisen elämäni" yhdet avajaiset, lasten isä ei ehtinyt kuvaamoon ja se aluksi harmitti minua. Tuntuikin hyvältä mennä sinne lasteni kanssa yksin. Kun julkaisin kuvan Facebookissa, eräs kommentoi, että kaipaa kuvaan lasteni isää. Muistan, että koko tilateen taustatarinan tuntevana, hänen ei kuulunut ollakaan tuossa kuvassa. Olin itsellisesti sen halunnut, järjestänyt ja tuon päivän valinnut. (Siihen liittyy myös periaatteellisepi puoli. Kaikkeen touhuamiseeni mukaan tulemisen tulee olla aina vapaaehtoista. Nykyäänkin ajattelen ja elän niin. Tasapainoilen nykyään tämän kysymyksen kanssa enemmän, sillä on myös ihanaa tulla mukaan pyydetyksi. Eli olla myös mukaan pyytäjä, jonkun pitää olla.) Mainittu kuva on nykyään juuri siksi minulle tärkeä, että olen siinä yksin lasteni kanssa, kuva on otettu ehkä 2014. Kolmas kuva voisi olla kukkiva päärynäpuu ja eräänä vappuna sohvalla minusta otettu kuva, käytän sitä yhä usein profiilikuvana eri palveluissa.

Olemme jo reilun vuoden kuvanneet filmille elämäämme. Kuvat ovat albumeissa se tuntuu tärkeältä. Tänne ei tunnu yhtäkkiä niin tarkeältä niitä lisätä. Koko "tarina" hahmottuu elämässä palasista, ja kuvien paikka on nykyään toisaalla. Miksi niin, onko ajassamme jotain sellaista? Se selvinnee seuraavan 14 vuoden aikana. 

Laitoin lapsilleni viestin maalta, jossa olen juhannusta viettämässä. Kysyin viestissä kunkin juhannusaaton viettopaikkaa, sillä kukaan lapsista ei ole samassa paikassa kanssani. Esikoinen laittoi kuvan keltaisesta lossista, oletettavasti matkalla johonkin saareen juhannuksen viettoon. Tyttärelle laitoin viestin tulla tänne piipahtamaan huomenna. 

Teen tätä jatkuvuuden vuoksi, julkisena siksi, että tänne olisi pääsy, aina. Jatkuvuuden takia teemme monia asioita. Se on ollut ilmeistä, kun olen tehnyt kuolemaan ja muistamiseen liittyvää tutkimustani. Asioita muistetaan, valitaan ja muistellaan siksi, että olisi olemassa jatkuvuutta.

Joimme aamukahvit ulkona, on lämmintä. Minulla on ollut joku vatsaflunssa mökkireissun jälkeen. Tänään olo on jo normaali. Lähetin vielä jonkun työviestinkin. Jasmike kukkii selkäni takana, ja tuoksuu. Isoäidin pihalla oli suuri jasmiinipensas. Istutin pihalle kaksi tai kolme jasmikepensasta silloin, kun kaksi ensimmäistä lasta olivat pieniä. Tein sen silloinkin jatkuuvuuden vuoksi, isoäidin pensaan takia. Ne eivät ehtineet kasvaa ennen muuttoa kovin suuriksi. Sinne istutin myös rusokirsikkapuun. Myöhemmin sellainen oli myös toisen kodin pihamaalla. 

Sain tietää, että lapseni lähteekin armeijaan 17 päivän päästä- hänen kohdallaan tuntuu pesän tyhjeneminen todelta. Varmaan siksi, että hänen kanssaan olemme asuneet koko ajan samaa taloutta ja nyt siihen tulee ensimmäistä kertaa oikea katkos. Ihmettelen ääneen, että hänkin aikuistui. Vielä kaksi lapsista on alaikäisiä, joten yhä tätä luopumista saa harjoitella. 

Näin toissayönä unen, jossa lapseni huusi nukke sylissään sinisävyisessä makuuhuoneessa: Aikuiset, auttakaa!