Niin, terveisiä ulkomailta. Reilun viiden viikon jälkeen yhä Alankomaissa. Joitain huomioita Groningenista. Miten samanlaista täällä pohjoisessa, kuin Suomessa. Turvallistakin, otin lukon kotoa täältä ostamaani pyörää varten, kollega Helsingissä sanoi, että tarvitsee kaksi. Olen monta viikkoa lukinnyt pyörän satojen muiden pyörien joukkoon vain pyörän omalla lukolla. Siinä se seisoo keskellä suurtoripäivää, ja ihan luottavaisesti sen aina noudan. Öisin kotipihalla. Kolmekerroksinen pikkukoti on kiva. Siiihenkin on tottunut, että vessaan on kolme kerrosta, portaiden vintinomaiseen jyrkkyyteen. 

Tänään on tyttäreni syntymäpäivä. Ajattelin sitä illalla, havahtuessani yöllä, aamupalalla, nyt. Hänen synnyttyään, ajattelin seuraavana päivänä kotiin mennessä, että ole valmis kuolemaan, olen saanut elämältä kaiken. Sellaisia täyttymyksen hetkiä tulee aika harvoin. 

Täällä matkalukemisenani on ollut Maggie Nelsonin kirja Vapaudesta. Sain sen loppuun sunnuntaina. Kirjoitin päiväkirjaani talteen kohdan, jonka voin jakaa täälläkin. Sivulla 223 lukee: Jos lasta synnyttäessään haluaa todella pitää kiinni elämästä, ei pidä katkaista napanuoraa (Trungpa). Aikanaan joko näet lapsesi kuolevan tai lapsesi näkee sinun kuolevan. Voi olla, että tämä on karu asenne elämään, mutta se on siitä huolimatta totta. Aivan sietämätöntä, aivan tavallista. 

Lähetin tämän ääniviestininä tänään sisarelleni puhelun päätteeksi. Työpöydän ääreessä Groningenin yliopiston vanhan kirjaston kellarissa tuntuu haikealta, hyvällä tavalla. Vaikka sähköpostissani on viesti siitä, että ulkomailla työskentelyjakso päättyy joidenkin viikkojen kuluessa, olen täällä. 

Kotiin otan vähän enemmän lämpöä, kuin tullessa oli, eikä sää ole ollut sitä. Kaikki ovat kiinnostuneita puhutusta kielestämme, kehuvat helposti kielitaitoa tai vaatteita. Sellaista kulttuuria, kutsua naapuri kahville lauantaiaamuna, lainata puolituntemattomalle autoa, voimme tehdä sitä kaikkialla.