Luin somesta lyhyen tekstin matriarkaatista. Siinä väitettiin,  että "kaikki" haluavat matriarkaattia, ymämrtämättä sitä, mitä se elettynä todella tarkoittaaa. Se tarkoittaa kokonaan toisenlaista suhdetta elämään, lapsiin, vanhenemiseen, kuolemaan ja vastuuseen. Se ei tarkoita sitä, että matriarkaatti (yleensä naiset) asetetaan johtamaan juuri nykyisen kaltaista järjestelmää. Eräs tekstin ilmaisu jäi pyörimään mieleeni: jos sama jatkuu, on "kyse olisi vain girlboss-kulttuurista kukkaseppele päässä".

Huomattavan usein on tilanteita, joissa ihmiset puhuvat jonkin asian arvostamisesta, ymmärtämättä ehkä kokonaisuudessa sitä, mitä tuon asian arvostaminen käytännössä vaatii. Usein jostain luopumista tai kohtuullistamista toteutuakseen. (LISÄÄ TÄHÄN WITTGENSTEIN elämän rikastumisesta, kun saat kirjan käsiisi.) 

Ikääntyneet ovat tästä hyvä esimerkki. Vanhuksista puhutaan juhlapuheissa huolissaan ja kunnioittavasti, mutta harva haluaa vanheta (tai hoitaa vanhuksia). Tai lapsia ja nuoria nimetään jatkuvasti kaikkialla Tulevaisuudeksi, mutta lasten kanssa vietettyä aikaa pidetään tuottamattomana. Jokainen totetunut arvo vaatii ympärilleen rakenteita, valintoja ja tekoja. Arvot näyttävät usein kauniilta teoriassa ja juhlapuheissa. Vaikeampi kysymys on, miltä ne näyttävät kalenterissa, kotitalousbudjetissa tai ajankäytössä.

En osaa sanoa, uskonko juuri matriarkaattiin yhteiskunnallisena ihanteena, tai oikeastaan sen mahdollisuuksiin ratkaista mitään, mutta usein kuitenkin siihen "ajatuksin" sitoutuneet arvot vaativat aikaa, tukea, muita ihmisiä ja joskus kokonaisia rakenteita ja systeemejä toteutuakseen.

Tässä palaa nyt viikonlopun lukukirjaani, Hustvesdtin Elää, ajatella, katsoa- teokseen. Hän kirjoittaa niin selvästi kokemustaan tätä liipaten esseessään auki. Hän kirjoittaa tyttärensä syntymästä, sitä seuranneesta ennen kokemattomasta tyytyväisyyden tilasta. Hän oli toistellut tyttärensä syntymän jälkeen, (vaikka puhe tuntui tarpeettomalta kuvaamaan olotilaa): Voin hyvin, tosi hyvin. Minusta ei ole ikinä tuntunut tältä. Minulla ei ole mitään haluja, ei yhtäkään, ei minkäälaista. Syntymän "ruumiilliset kouristukset", kuten hän kirjoittaa, jättivät pohtivan minän syrjään. "Minä" katosi äärimmäisen luomisen tilaan, ruumiin syntymiseen toisesta ruumista. 

Hän lainaa D.W. Winnicottia sanoessaan, että äiti pystyy tyhjentämän itseensä kohdistuvan kiinnostuksensa vauvaan. Tiedän kokemuksestani, että niin käy. Se on raju kokemus, sanon itsekin, usemaman kerran "siellä", eli tyytyväisyyden tilassa olleena. Se on Hustvedtin mukaan "äidin työtä", hän kuvaa sitä saumattomaksi minä-sinä-dialektiikaksi, Martin Buberin termein. Yhä jaksan ihmetellä sen voimaa ,vaikka pikkualapsiajat ovat omien seinieni sisällä takana.

Tämä "äidin halu tai toive" on ideologisesti läpivärittynyt aihe! Tulenarkaa. Perhearvot, konservatiivisuus, hoivapuhe, tasa-arvo, johon kaikkeen itsekin osallistun, myös kyseenalaistamalla "uhrautumistani" äitiyden alttarille. Siri H. kuitenkin sanottaa tätä kauniisti. Omista lapsista saatava mielihyvä ja heihin kohistuva halu (huom. filosofointia) putoaa useimmiten keskustelun ulkopuolelle.

Samalla kyllin hyvä vanhempi tunnustaa lapsen autonomian ja todellisen erillisyyden. Ja sitä on vanhemmuuteni ennen muuta tällä hetkellä.

Aamulla mieleeni tui yksi valinnan hetki. Sukulaiseni sai lapsen, suunnittelematon raskaus, vähän minua vanhempi, olin juuri täysi-ikäistynyt ja kesätyöpaikassa, jossa työaika oli tarkka ja vaati leimausta. Vierailuajat sairaalaan olivat huonot, muistaakseni 15-17 ja en olisi mitenkään ehtinyt sinne työaikani puitteissa. Päätin mennä työajalla, leimaamatta itseäni ulos. Jäin kiinni kollegalleni ja jouduin asiasta puhutteluun. Ymmärrän, että teko työnantajan puolelta oli väärin ja yhä, monen kymmenen vuoden jälkeen, ajattelen, että 18 -vuotiaalta se oli arvovalinta. Puhuttelun häpeä tai siitä seurannut syyllisyys olivat ja ovat yhä tuolle vierailulle alisteisia.

Neljä vuotta sitten kirjoitin Facebookissa:

Olen muutamissa, ehkä hivenen epäloogisissakin kohdissa elämää ajatellut, että olen valmis kuolemaan. Muistan ajatelleeni niin esimerkiksi silloin, kuin sain kolmannen lapseni ja ajoimme sairaalasta kotiin. Tunsin yhdessä hetkessä saaneeni elämältä kaiken.

Sain maanantaina viestin, jossa kerrottiin opinnäytetyön olevan hyväksytty. Se tullaan vahvistamaan Kielon nimipäivänä 14.6. Teologisen tiedekunnan valmistumisjuhla pidettiin Yliopiston suuressa juhlasalissa jo tänään. Halusin kahden etävuoden jälkeen ehdottomasti vastata kutsuun kyllä. Istuin nimetyllä paikalla C2 309. Perhettäni istui selkäni takana pitkä penkkirivi.

Kysyn hahmottomassa välitilassa, mitä teen tällä vapaudella? Olen luvannut varovasti itselleni, että viiden kuukauden päästä saatan tietää jo vähän suuntaa. Luotan Bachelardin tavoin, että elämämme on täyttä siten, että täyteys toimii juuri tyhjyydestä. Uinuva voi tulla esiin. Se voi tarvita hitautta. Bachelard sekoittaa sen, mitä on tyhjä ja täysi, olla aktiivinen ja passiivinen. On parempi ehkä suostua väliaikaisuuden tilaan, sen sijaan, että yrittäisi elää minkään lopullisuudessa.

Katson pihalla kasvavaa päärynäpuuta. Se valmistaa päärynöitä omassa tahdissaan loppukesäksi. Yhtään suurempaa kesäsuunnitelmaa en ole kyennyt muodostamaan. Olen kirjoittanut 8.6.2011 Facebookiin, että Espoon Niipperissäkin voi olla kesäparatiisissa. Ulospäin 'seisovalta näyttävän elämän' metodi on minulle tuttu. Minä rakennan minulle osoitetulle paikalle katedraalini. 

Kiitos vuosien aikaan moniin asioihin saamastani kannustuksesta ystävät! Olette tehneet minusta rohkeamman. Yritän käyttää sitä hyvin.