WSOYn toimitusjohtajaa haastateltiin Hesarissa, siitä miten tekoäly muuttaa ikiaikaista käsitystä kirjailijan työstä. Juttu keskittyi ennen muuta siihen, miten tietojen taustoittaminen helpottuu tekoälyn käytön myötä. Ostikko, joka lupasi ikiaikaisen käsityksen muutosta on silti jutun kanssa ristiriitainen, sillä artikkeli sanoo myös sen, että vaikka tekoäly muuttaa sitä, miten teemme kirjoja, ei se muuta sitä, miksi teemme niitä. 

Muistan itse koulutöitä ala -ja yläkoulussa tehdessäni menneeni espoolaiseen pikkukirjastoon, jossa oli sivuhuone, neliönmuotoinen pöytä ja tuolit, pöytäryhmää ympäroivät hyllyt täynnä aakkostettuja tietokirjoja. Niiden avulla esitelmät tehtiin. 

Tein lukiossa, ehkä 17 -vuotiaana ensimmäisen esitelmäni, jossa käytin tietokoneen hakutoimintoa avuksi. Tein esitelmäni äiti Teresasta, ja kun yritin hakea tietoa hänestä, antoi hakukone ehkä viisi lähdettä.

Tiedonhakua koskeva muutoksen siis ymmärrän ihan hyvin. Hesarin haastettlussa oli kuitenkin myös mielenkiintoinen kohta, johon haluan pysähtyä. Lainaamassani kohdassa pohditaan sitä, kuinka uudet tulokkaat mitenkään erottuvat ja nousevat valtavasta massasta tällaisissa kirjallisissa olosuhteissa. "Huutaminen tulee olemaan aivan erilaista kuin nyt (...) Pitää pystä luomaan kiinnostavampaa sisältöä kuin huutavien kuoro. 

Tämä vertaus viehättää minua. Palasin mielessäni pääsykokeisiin, olin hakemassa vuonna 2018 Aalto-yliopistoon opiskelemaan kuvataidekasvatusta. Tehtävänanto liittyi jotenkin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, Trump oli silloin(kin) presidenttinä (2018). Tein työhöni identtisiä pallonaamaisia yksinkertaisia hahmoja, joiden suut olivat 0- muodossa, huutamassa kasvottomana kuorona. Kirjoitin työhön kuoron viereen seuraavasti saksilla leikatuin irtokirjaimin: KUN MAAILMA HUUTAA ON KUISKAUS PAREMPI HUUTO? KUISKAUS!

Se vain tuli tänään mieleeni, vaikka minun piti oikeastaan pohtia vielä Siri Hustvedtin tekstiä.