Orkidea kukkii olohuoneessa(taas)! Aloittelen työpäivää, vielä pitäisi saada yksi abstrakti lähtemään tänään. Aurinko paistaa kuumasti takapihalle, kun tätä polvellani kiroitan.

Pohdintaa. Vastaani on tullut paljon trad wife -ilmiöstä kertovia varoitusksia, (jos vähän naiiveja puolustuksiakin).  Trad wife -ilmiö on varmasti monelle teistä tuttu konsepti, jossa ihannoidaan perinteisiä sukupuolirooleja parisuhteessa ja perhe-elämässä. Jonkinlainen ydinperheen puolustuskin. Puolustajien ajatus on, että tasa-arvo tarkoittaa myös oikeutta valita kotiäidin rooli ilman vähättelyä, kun taas vastapuoli argumentoi kotiin jäävän henkilön aseman haavoittuvuudella (totta!) ja se usein antaa sellaisen kuvan, että naisella olisi joku "luonnollinen" paikka kodissa.

Pohdin tätä omista lähtökohdistani, myös lapsuuden kasvuympäristöni suhteen. Kun olin nuori, kuvittelin että rakkaus, avioliitto, naimisiin meno tekisivät meistä todella yhtä, jossa "kaikki olisi yhteistä", myös arvot, tavoiteltavat asiat, haaveet. Jos toinen saavuttaa jotain on se toisenkin. Trad wife -ilmiön näkeminen kaikessa on tosi individualistinen tapa katsoa maailmaa, kun asenne suhteeseen on lähtökohtaisesti toinen: kaikella on jaettuudessa aikansa. Se voi olla nuoren ajatusvirhe, mutta yhtä totta, kaipuuta symbioosiin, täydelliseen sulautumiseen.

Tämä naiivius on toki myös itseltäni karissut. Elän paljon monimuotoisempaa perhemallia nykyään itsekin. En silti tekisi asioita eri järjestyksessä, vaikken voi kannustaa siihen muita. Jos elää näin, tässä järjestyksessä, on elämäni radikaalein teko, elän sen kanssa iloisena.

Olen silti kriittinen sille ajatukselle, että kotona pienten lasten kanssa oleminen olisi samaa kuin olla trad wife. Se on yhtä lapsellinen väite, kun uskoa johonkin pysyvään, yhteen oikeaan perhemalliin. Valinta olla kotona on tosi "luonnollinen", helppo, sillä lapset aidosti tarvitsevat jonkun joka heidän peräänsä katsoo ja heitä hoivaa. Se on lapsen kannalta henkiinjäämiskymymys. Jonkun on tehtävä se. Hoivaaja voi aivan yhtä hyvin olla kumpi tahansa huoltaja, jos kotona siis lapset hoidetaan, (tai joku muu). En pidä kotihoidon mollaamisesta, ja siitä, että olisi aivan yksikertainen päätös laittaa pieni lapsi kodin ulkopuolelle hoitoon. Usein vanhemmalle valinta tuottaa enemmän vaikeuksia kuin varsinaisesti lapselle.

Argumenttini on, että juuri siinä perheen perustamisen alkusymbioosissa ja pienen lapsen tarpeisiin vastaamisen pakossa, niin vain tulee valittua aika helposti. Itselläni on koko ajan ollut ammatillisia intohimoja, jotka vastuu lapsista peitti pitkäksi aikaa, mutta samalla toisaalta kiinnostua monesta ja toiminut monessa tehtävässä joustavan työn, opiskelun ja järjestyneiden hoitokuvioiden ansioista. Sitä on vaikea todistella koko ajan, joo joo, menen kun on sen aika, ja samalla juuri se on totta.

Ystäväni kirjoitti keväällä seuraavasti. "Viikonlopun juhlahumun keskellä, tulevaisuuteensa suuntaavien nuorten ympäröimäna ystäväni huomasi tuntevansa yllättävää häpeää siitä, että valmistuu ensimmäiseen ammattiinsa vasta keski-iässä. Nuorempana hän oli kuvitellut kulkevansa kohti perinteistä työuraa ja erilaisia saavutuksia. Elämä kulki kuitenkin toiseen suuntaan, ja urasuunnitelmien sijaan keskeiseksi osaksi elämää tuli vanhemmuus. Vanhemmuuden myötä moni asia muuttui. Se, mikä aiemmin tuntui tärkeältä, menetti merkitystään, ja tilalle tuli uudenlainen käsitys siitä, mikä elämässä on arvokasta. Vuosien varrella kertynyt elämänkokemus ei ollut aina helppo, mutta se on kasvatanut, ymmärrystä ihmisyydestä, lisännyt empatiaa ja opettanut katsomaan elämää aiempaa lempeämmin. Sitä hän hyödyntää työssään nykyisin. 

Tämä päivitys vahvistaa ajatustani siitä, että ihmisen elämäntarina ei ole yksin hänen yksilöllistä ansiotaan, vaan siihen vaikuttavat monet olosuhteet ja elämän sattumat. Kaikki ei voi tapahtua vain "nuorena". Meidän linssimme on tähän aika kapea. Todennäköisesti jatkan tästä teemasta yhä myöhemmin, koska tätä käsittelen myös omakohtaisesti, eli vaille vastausta jää...