Mu linnupojake, oli eräs kaukainen tuttu kirjoittanut lapsensa kuvan päälle facebookissa. Kuvassaa oli valmistunut nuori. Hellyttävä hellittelynimi.

Sain akuutit päivätyöt tehtyä, ja pidän lounastaukoa. Syön coctail-tikkuja ilman tikkuja. Höyläsin juustoa, otin jääkaapista paketillisin minitomaatteja ja pyöryköitä, vuorotellen napsin niitä suuhuni. Olen ollut koko aamupäivän ulkona, tässä kotipihallani töissä. Nykyinen takapihani on pieni, ehkä 30m2 ja siinä on betonilaatoista tehty terassi, ulkovarastao ja kaksi isutuslaatikkoa. Kastelin istutuslaatikon tomaatit ja kurkut aamulla, vielä kun ne olivat varjossa, nurkka on paahteinen. 

Matti Kalliokoski kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen hyvän kolumnin, jonka otsikko oli Joustavammin tulevaisuuteen. Se tuli mieleen hetki sitten, tässä viltillä, katsoen naapurin pihan kastelua, hänen runsaana kukkivaa pihaansa ja edessäni huojuvaa, leikkaamatonta pikkupeltoani.

Kirjoituksen keskeinen viesti on, että nuorten tulevaisuutta ei pitäisi rakentaa pysyvien ja jäykkien ratkaisujen varaan, vaan yhteiskunnan pitäisi mahdollistaa joustavat siirtymät opintojen, työn ja asumisen välillä. Kirjoittajan mukaan elämäntilanteet muuttuvat, joten ihmisen pitäisi voida vuorotella jos opinnoissa, mutta myös asumisessa eri asumismuotojen välillä ilman, että yksi valinta sitoo pitkälle tulevaisuuteen. Ihminen voi esimerkiksi asua välillä omistusasunnossa ja välillä vuokralla, opiskella uudelleen, työskennellä ulkomailla tai vaihtaa urasuuntaa. Tällainen, laajempi yhteiskunnallinen joustavuus helpottaa kaikkien (ei vain nuorten) mahdollisuuksia sopeutua epävarmaan tulevaisuuteen.

Nykyään asun vuokralla. Myin omistusasunnon ja etsin mahdollisimman läheltä lasten kouluja uuden asumuksen viiden viikon varoajalla. Nykyinen koti on alle kaksi kilometriä siitä asunnosta, jonka joskus omistin. Sekin oli tavallinen koti, jopa vaatimaton MoMO-koti hengessä, 70-luvun lopulla rakennettu rivitalo. Se on kuitenkin jokaisen lapseni lapsuuskoti ja pidin kodista paljon. Siellä oli trampa, takka, ja kahden koivun kuja, marjapensaat ja kukkivat puut, polku, isot ja vehreät yhteisen alueet, leikkipihan haltijakuusi.

Kalliokoski on oikeassa kirjoituksessaan. Monet pelkäävät muutosta, koska se tarkoittaa sitä, mikä sisältyy sanaan MUUTOS. Minunkin elämäni muuttui, kuin siirryin yksin vastuuseen taloudestani. Lapsena tällaisia vuokra-asumispaikkoja sanottiin "eronneiden laaksoksi", joka on tietenkin elämää, asumuista, ja ykinhuoltajuutta halventavaa hierakian rakentaumista. Monet yksinhuoltaja ovat pienituloisia, ja vaihtoehtoja ei juuri ole, jolloin valintaa voi pitää järkevänä, jopa ainoana mahdolisena. 

Asun siis omaa omaa pikkuparatiisia, jossa koti on tärkeä, ehkä väliaikainen, mutta rauhan tyyssija, elämän mahdollistaja perusarjessa. Asumiskuluni ovat kohtuulliset. Moni naapuri on sanonut, ettei aio lähteä tästä ikinä, joko taloyhtiöstä tai alueelta. En vielä tiedä itsestäni. Olen varoittanut lapsia, että kun nuorin heistä on suorittanut peruskoulunsa, muutamme kaupunkiin. Tämän kevään ja kesän ulkoilmaihanuudessa olen empinyt tätä päätöstä monesti. 

Löysin kaapista kaksi verhoa. Laitoin ne kahdessa makuuhuonessa riippuneiden lakanaverhojen tilalle,tai vasta toisen, ettei tämä näyttäisi niin "h----luolalta" pieteetilä pihaansa hoitavalle naapurille.