Työpaikallani, oman kerrokseni WhatsApp -ryhmässä on luotu yhteiset säännöt samassa kerroksessa oleville ja samaa kahvihuonetta käyttäville tutkijoille. Uudet säännöt saavat ryhmässä sydämiä ja peukkuja. Kaikki hajuisteisiin, keittiön siivoamiseen ja jääkaapissa mätäneviin ruokiin liittyvät huomiot on ymmärrettäviä. Ne eivät juuri "koske minua", koska likainen kahvikuppini on uudelleentäyttöä varten aina työpöydälläni, tuoksuja en käytä muutenkaan, edes nuhjuisuuden pelossa.

Yksi sääntö kuitenkin vähän vaivaa minua, sillä se on vähän vastoin sitä, mitä opetin juuri kurssilla yhteisestä tiedon tuottamisesta (sekä pienesti ongelmallista alaikäisten lasten vanhempana. Lasten,jotka soittavat koulusta kesken työpäivän, että ovat leikanneet köksässä puukolla sormeensa.)

VII Älä pidä puheluita äläkä puhu äänekkäästi toimistossa. Sellainen sielu karkotettakoon toimistosta.

Tekstin tarkoitus on ollut hauska.

Edellisen opettamani kurssin tenttimateriaaleissa oli teologi Stephen Pattisonin konferenssiesitelmä Conversations in practical theology.

Hän kytkee juuri keskustelut hyvin vahvasti omaan niin akateemiseen kuin ammatilliseen työhönsä. Hän sanoo, että lähes kaikki, mitä hän on koskaan kirjoittanut, on syntynyt kasvokkaisista keskusteluista oikeiden ihmisten kanssa. Keskustelu ei siis ole hänen mielestään vain työn sivutuote, vaan itse työn ydin.

Hän kuvaa myös, kuinka yliopistomaailmassa juuri epämuodolliset keskustelut – esimerkiksi kahvihuoneissa, konferenssien käytävillä tai lounailla – ovat usein kaikkein hedelmällisimpiä.

Hän kertoo artikkelissaan, että uuden johtajan ensimmäisiä tekoja oli sulkea henkilökunnan yhteinen kahvihuone, koska siellä syntynyttä osastojen välistä keskustelukulttuuria ei voinut kontrolloida. Kirjoittaja käyttää tätä esimerkkinä siitä, että valtaapitävät kokevat keskustelun uhkaavana juuri sen vapauden ja ennakoimattomuuden vuoksi. 

Omalla osastollamme on kyse käytäväkeskusteluijen äänekkyydestä. Olen tutkija, joka haluaisi työskennellä ovi auki käytävään. Rentoudun, kun käytävällä kulkee joku, kuulen kenkien kopinaa, ehkä jonkun käyvän vessassa, avaavan oven käytävään. Rahoitusvinkin tutkijavaihtoon sain kopiokoneella käydyssä keskustelussa, maailmankuvista käydyt filosofiset keskustelut ovat avautuneet hissin edessä, siinä samassa vitoskerroksessa.

Olen usein aamun ensimmäinen työpisteelläni, isohkossa tutkijasalissa. Pidän aina ovea avoinna, ennen kuin muut saapuvat töihin. Välillä pohdin, johtuuko taustahälyn kaipuuni lapsuuperheestäni tai siitä, että olen aina tehnyt töitä omien lasteni keskellä, graduni olohuoneen sohvalla istuen.

Muistan siskoni todenneen, aloittaessaan yliopisto-opinnot ja omilleen muuttamisen jälkeen, että on vaikea keskittyä opiskeluun, kun ei saa välillä nostaa katsetta kirjasta rentoutuakseen katsoen lattialla legoilla leikkivää pikkuveljeään. Kotona yksin huoneessa on niin tylsää, työpöytä, ikkunassa vastapäätä oleva seinä ja hiljaisuus.