Juhannusyönä, kun ajelimme juhlista kotiin, näky maaseudulla oli pysähtynyt, sellainen kun juhannusta kuvailevassa kirjallisuudessa voisi parhaimmillaankin olla. Kaskisavu, muutamista juhannuskokoista nouseva harmaa vana, oli kohonnut viivoiksi peltojen päälle ja oli liikkumaton. Usvaa ei vielä ollut muodostunut. Mikään ei hievahtanut, ja tuntui että me olimme ainoa liikkeessä oleva asia maisemassa. Oli valoisaa. Leino toteutui niin että ole saantu sen elää:

kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,