Luen tänäänkin juhannusaattona Hustvedtiä. Viime vuonna juhannuksen asetelma oli kovin samankaltainen, luin Maggie Nelsonia. 

Hustvedt on pohdiskellut kirjoissaan niin monia itsellenikin mielenkiintoisia teemoja, joihin palata uudelleen. Esseessään vanhoja valokuvia, hän kirjoittaa yllättäen, valokuvien ja muistin suhteesta. Hän kirjoittaa valokuvista menneen merkitsijöinä, tapana säilyttää se mikä oli siinä mikä on. "Toisin kun maalaukset, valokuvat säilyttävät kohteensa todellisessa ajan hetkessä". Berger on kirjoittanut, että toisin kuin muisti, valokuvat eivät sinällään tarkenna merkityksiä. Se on ihmisen tehtävä itse. Ne ovat muistin merkkejä, kuitenkin ruumiimme ulkopuolisina representaatioina. Hän kirjoittaa siitä, miten valokuvien totuus perustuu käsitykseen, että kameralla, on John Bergerin mukaan "yliluonnollinen silmä". Aivomme ja muistomme on muovautuvampia, epätarkkoja. Kirjoitan suoraa essesstä talteen tärkeimpiä huomioitani. 

Jokaisesta valokuvatusta kohteesta tulee merkki katoamisesta, koska se kuuluu menneisyyteen. Olen elätellyt ajatusta siitä, että kuratoisin omasta elämästäni noin 40 merkityksellistä kuvaa. Tiedän varmaksi nistä jo muutaman. Vauvana isäni peilin kautta ottaman perhekuva, mökin rantakalliolla alle kouluikäisenä mustavalkoinen pikku-Helena, ehkä kuva, jossa oen kaikkien lasteni kanssa. Oli "entisen elämäni" yhdet avajaiset, lasten isä ei ehtinyt kuvaamoon ja se harmitti minua.  Tuntuikin hyvältä mennä sinne lasteni kanssa yksin. Kun julkaisin kuvan Facebookissa, eräs kommentoi, että kaipaa kuvaan lasteni isää. Muistan, että koko tilateen taustatarinan tuntevana, hänen ei kuulunut ollakaan tuossa kuvassa. Olin itsellisesti sen halunnut, järjestänyt ja tuon päivän valinnut. 

Kaikkeen touhuamiseeni mukaan tule on aina ollut vapaaehtoista. Nykyäänkin ajattelen ja elän niin. Tasapainoilen nykyään enemmän, sillä on myös ihanaa tulla mukaan pyydetyksi. No, kuva on nykyään juuri siksi minulle tärkeä, että olen siinä yksin lasteni kanssa, se on otettu ehkä 2014. Kolmas kuva voisi olla kukkiva päärynäpuu ja eräänä vappuna sohvalla minusta otettu kuva, käytän sitä yhä usein profiilikuvana eri palveluissa.

Olemme jo reilun vuoden kuvanneet filmille elämäämme. Kuvat on albumeissa se tuntuu tärkeältä. Tänne ei tunnu yhtäkkiä niin tarkäeltä lisätä niitä. Koko "tarina" hahmottuu elämässä palasista, ja kuvien paikka on nykyään toisaalla. Miksi niin, onko ajassamme jotain sellaista. Se selvinnee seuraavan 14 vuoden aikana.