Lueskelin tässä illalla vanhoja artikkeleita, odottaen mustan koneellisen kuivumaan saamista. Kaivoin Virpi Suutarin vanhan kolumin, Kolmas, esille. Kolumnissa on monta hienoa kohtaa ja ajatusta, jotka jäävät pohdituttamaan. Lainaan muutamia.
`Tietenkin elämä on lasten kasvamisen myötä muuttunut kevyemmäksi kantaa. Silti minussa kytee varovainen toive kokea vielä kerran raskauden metamorfoosi, kun hoikka varteni muotoutuu ihanan naiselliseksi. On suorastaan fyysinen tarve tuntea taas synnytyksen tuska ja ihanuus ja valmis pieni ihminen hajuineen kaikkineen omaa ihoa vasten. Voi jos saisi vielä joskus olla luolanainen, hetkeä ennen kuin kulttuuri tunkee minun ja lapsen väliin.`
Tätä olen pohtinut mielessäni. Mikä on se hetki ennen kuin kulttuuri tunkee väliimme? Kaikkihan on kulttuuria, synnytyskulttuuri, sairaalakulttuuri, tapa tervehtiä. Mielenkiintoinen kysymys. Keskustelunaihe.
`Nuo hetket ovat niitä, joita myöhemmin kaipaan. Tiedän olleeni onnellisin, kun olen voinut unohtaa itseni.` `Kolmas saapuu planeetalle heinäkuisena iltapäivänä rauhallisissa tunnelmissa. Hän on mustatukkainen tyttö, kuin pieni puutarhatonttu. Mieheni itkee uusi elämä sylissään.`
Kauniita sanoja, pidän Suutarin tavasta kirjoittaa. Itseasiassa pidän hänen persoonallisesta tyylistä pukeutua ja sisustaakin. Haaveilen myös heidän kodissaan kaksikappalein löytyvästä Eero Saarisen Kohtu-tuolista. (kerran huuto.netissä 50e myynnissä, en ostanut, hölmö minä!) Kun Googlasin joskus Suutaria osuin loistavan valokuvaajan sivuille, valokuvaaja Henna Aaltonen, jonka sivulta Virpi Suutarin kasvokuva on. Yöpohdintaa, mies nukahtanut Olympialaisia seuratessa sohvalle Verner nukkuu kainalossa. (omat vauvakuvat Verneristä)
3 kommenttia:
Kirjoituksesi ja etenkin nuo lainaukset Virpi Suutarin kolumnista antoivat ajattelemisen aihetta aamuun. Tyttö nukkuu vielä ja äiti miettii omiaan :)
Vahvimmat sanat jäävät vaan sanomatta mm. siinä hetkessä kun vauva syntyy, ne koetaan sanojen sijaan.
mielestäni siinä taivas koskettaa maata. elämä ja kuolema ovat hyvin lähellä toisiaan. siinä kokee että saa lahjan, ilman omaa ansiota..
Ehkä siinä hetkessä on jotain vahvempaa naiselle,äitille kuin ikään pystyy olemaan miehelle. onhan se pikkuinen ollut jo sydämen alla, tutuksi tullut.
Luin juuri tänään toisen kolumnin, Asta Lepän kirjoittaman jossa hän esikoisen saatuaan kertoo ystävälleen löytäneensä elämänsä rakkauden. Ei se ei ole Ari, mieheni, vaan se on tämä käärö.
Hetkessä on jotain maagista.
Lähetä kommentti