Sain ala-aste ikäisenä mammaltani eli isoäidiltäni kirjan, ison ja rakkaan: Charles Dickensin David Copperfieldin. Kirjan kuvitus vetosi mieleeni täysin ja rakastin lukea ja katsoa isoa kirjaa. Yksi kohta oli jo lapsena ylitse muiden ja siihen on helppo palata aikuisena. `Istuin ajomiehen rattailla, kun kuulin äidin huutavan nimeäni. Katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan yksinään puutarhan veräjällä ja nostavan pienoikaista nähtäviini. Ilma oli kylmä ja tyyni. Ei yksikään hiussuortuva eikä yksikään hänen hameensa laskos liikahtanut hänen seisoessaan siinä minua katselleen, lapsi käsivarrellaan. Sitten hän katosi näkyvistäni. Sellaisena minä näin hänet myöhemmin uneksiessani koulussa- seisomassa äänettömänä vuoteeni vieressä ja katselemassa minua yhtä vakaasti, pienokainen kohotettuna näkyviini.`
Kirjassa on monta muutakin kohtaa jotka lähes sanatarkasti muistan ja lapsena aina palasin ja tirautin kyyneleen. Tämä kohta oli rakas siksi että se on Davidin viimeinen muisto äidistä joka pian kuoli. Kun Pekka Töpöhäntä on saateltu lasten kanssa valmiiksi, jossain vaiheessa voisi ottaa lasten kanssa tämän luku-urakan. Mutta ehkäpä muutama vuosi pitää odotella. Myös Anna-sarjasta on eläviä kohtauksia mielessä, Anna ja Gilbertin rakkaustarina oli niin koskettava nuoren tytön mieleen.
Toista asiaa. Vanhempia syyllistämättä, mutta länsimaista kulttuuriamme ihmetellen, luin tänäänkin lasten unikoulutarpeesta Ylen etusivulta: `Pienille lapsille tarkoitetut unikoulut ovat yhä suositumpia. Jopa neljäsosa vanhemmista uupuu pikkulapsien unihäiriöiden vuoksi, joten unikouluille on kova kysyntä. Taantuman myötä niiden määrää on kuitenkin karsittu julkisessa terveydenhoidossa. Alle vuoden ikäisten lasten unihäiriöt ovat erityisesti länsimaiseen kulttuuriin liittyvä ilmiö. Kun esimerkiksi molemmat vanhemmat ovat päivät töissä, yöllä olisi saatava nukuttua. Lapsen yöheräämiset verottavat vanhempien jaksamista.`Kaikki tämä on totta. Mutta heräsin jälleen miettimään että onko ongelma tosiaan enemmän meidän vanhempien kuin lasten jotka kenties heräilevät turvaa hakien öisin. Raskasta se on, sitä en kiellä, mutta onko yhteiskunta unohtamassa pienen ihmisen perustarpeet?
5 kommenttia:
Samaa mieltä tuosta unikoulujutusta.
"Alle vuoden ikäisten lasten unihäiriöt ovat erityisesti länsimaiseen kulttuuriin liittyvä ilmiö."
Alle vuoden ikäisen unihäiriöt. Hohhoijaa. Ja että ongelman esiintyy erityisesti länsimaissa - tuntuu, että länsimaissa ollaan niin vieraannuttu pienestä ihmisenalusta, että kun ei toimi kuin kone, niin yhteiskunta apuun.
Vähemmän kehittyneissä maissa ollaan paljon lapsentahtisempia.. liinaillaan paljon, ja annetaan vauvan olla vauva. Kasvaa pikkuhiljaa ja lempeästi. Täällä laitetaan heti uraputkeen 9kk:n iässä.
Tee yhteiskunta jotain, kun vauvani itkee yöllä.....
Tuo on kyllä niin totta ja sama tuli mieleen minullakin kun aamulla ajelin töihin uutisia kuunnellen. Kaikki tutkimuksethan tukevat tietoa, että lapsen uni kevenee 45 min välein, jolloin lapsi joko vaistomaisesti liikehtimällä, ympäristöään tunnustelemalla tai silmiään raottamalla näköhavannoin varmistaa, että ympäristö on turvallinen.
Meillä lapset ovat noin 1,5-vuotiaaksi nukkuneet äidin tai isän kainalossa, ja voin käytännössä todistaa, että monta kertaa yössä lapsi unen läpi tiedostamattaan etsii ihokosketuksellaan tiedon siitä, että tilanne on edelleen turvallinen. Monta kertaa yössä. Lapsi herättää monta kertaa yössä! Itse olenkin kokenut helpoimmaksi, että uneenpääsy on kätevintä, kun vauva on vieressä. Ei tarvitse mitään "tassuiluja", kun lapsi aistii vanhemmasta turvan, johon on helppo nukahtaa. Toki jotkut lapset ovat oikeasti ihan "mahdottomia" heräilijöitä ja heille unikoulu on tosiaankin tarpeen. Mutta normaaliheräilyt pitäisi ehkä vain hyväksyä. Itselläni niitä on parhaimmillaan kolmen alle nelivuotiaan kanssa ollut 10 - 15 yössä ja silti olen käynyt töissä. En kehu itseäni, mutta sanonpa vain, että heräilyihinkin elimistö voi tottua.
Minusta on hieman ihmeellistä sekin, että neuvolan mukaan puolivuotias pärjää ilman yösyöttöjä. Todellakaan kaikki eivät pärjää.
Tuo samainen uutinen ärsyttää minuakin. En tajua edes sitä, kun synnytyssairaalassa pitäisi lapsi laittaa siihen akvaarioon ja katsella itse vierestä. huoh, johan olen 9kk kantanut sitä lähellä, miksi yhtäkkiä hylkäisin omaan "rauhaan". En todellakaan pysty itse nukkumaan, jos Vauva (alle 1,5v.) nukkuisi omassa sängyssä.
minäkin rakastin annaa ! lapsena ja nuorena luetuilla kirjoilla on kyllä hurjan suuri tunnearvo ja merkitys. toivon hurjasti, että jos joskus saan lapsia, niin omat rakkaat kirjani voisivat tulla myös heille rakkaiksi. jotenkin tuntuu, että kirjojen maailmassa on vielä sentään sellaista hyvyyttä, suloisuutta ja kauneutta, joiden ympäröimänä voisi tässäkin hurjassa ajassa kasvaa vielä ihan "hyväksi" ihmiseksi.
Uskon että kokemuksella on oma merkityksensä. Kun lapsia on useampi, ne ovat jo vallanneet paikan ja koko talon. Heidän läsnäolo ei enää ahdista ja tietous ja taidot karttuneet. Olin aivan ymmälläni kun lukioon menevä siskoni kertoi, että hän oli puhellut kavereilleen sukulaisvauvan vierastavan, luokkakaverit kysyivät: mitä on vierastaminen? Siltä pohjalta on iso muutos kun pomo tulee taloon ja elää omalla rytmillään. Ja siihen vaatii aikaa ja sitä kokemusta että oppii oman parhaan tapansa toimia.
Lähetä kommentti