Yritin painavalla kameralla ikuistaa sitä hetkeä kun imetän vauvaa, ja miten hän välillä lopettaa syömisen, hymyilee ja jatkaa. Ne on muistamisen arvoisia hetkiä elämässä. Näin lähelle pääsin. Polveni kuvassa ja melkein vauva kuvassa. :-)
Vauva-aika on sellaista, että niistä hetkistä on otettava ne voimat heikompiin hetkiin. Suurimmat positiiviset palautteet mitä saat siitä kaikesta työstä, mitä pienen eteen teet. Olen taas pohtinut äitiyttäni, elämääni, kaikkea. Se on aika jälleen mielen käydä maailmanympärimatkalla.
15 kommenttia:
Tuo sormessa työkomennusta odottava tutti on tässä kuvassa piste iin päälle... äiti on valmis ja varautunut kaikkeen, hätätilanteisiinkin.
Elina
Ihana kun kuvaat kaiken. Luulin aikoinani että lapsen saaminen on niin mullistavaa että "kaiken" muistaa. Ja pah, mullistaahan se mutta paljon unohtuu. Harmittaa että meillä ei ole kuvia tarpeeksi.
Kuvaat tosi onnistuneesti elämää, sanoin ja kuvin. Oli mukava vierailla blogissasi! Hyvää jatkoa :)
-Marja
Kiitos anonyymi.
Yritän kuvata `kaiken`, koska pää ei muista mitään yksityiskohtia enää muutaman vuoden jälkeen. Kuvat ovat kuin muistin tuki. En näitä kaikkia kuvia voi, enkä halua teettää, mutta näiden kuvien kautta pääsen elämään näitä hetkiä uudelleen. Ei ole tarkoitus, että kaikki kuvat olisivat erityisen taiteellisia tai hienoja otoksia, vaan sitä tunnetta, fiilistä, hetkiä elämästä. Ja Elina, äitit ovat varautuneet joka hetki kaikkeen. Ja silti sattuu ja tapahtuu.
Miten osaisin tähän kertoa kaikki tunteeni. Näiden kuvien ja kirjoituksesi kautta huomasin, kuinka paljon surua, syyllisyyttä kannan. En tunne noin, vaikka haluaisin. Ehkä kirjoitan siitä blogiini. Saanko linkittää tämän postauksesi tekstiini?
Saat toki Pikkiriikkinen. Joskus tunteet menevät omia polkujaan ja tarvitsevat vain aikaa kasvaakseen tai toiset tunteet heiketäkseen. Voimia siihen vuoristorataan, itse kullekin meistä!
En voisi enempää ajatella noin, kuten kirjoitit.
Niin iso voimanlähde, miten voikaan olla noin pikkuinen.
Itselläni on ollut tässä lähielämässä todella rankkaa, musta tuntuis että miten olisin selvinnyt ilman vauvaa, joka oli ainut aurinkoni ja syyni olla ja mennä eteenpäin, tarttua vauvanhoitoon ja sitä kautta muihinkin rutiineihin.
Imen voimaa vauvan avoimesta rakkaudesta, ja toivon että voin olla kylliksi. ja toivon ettei oma suru tule näkymään hänessä.
Pienet ikäänkuin ottavat kaiken ja antavat kaiken. Kuten lapset muutenkin. Mutta erityisesti vauvat viattomuudellaan antavat tosi paljon. Mutta että siitä hetkestä voi nauttia, pitää unohtaa sen hetken ohikiitävyys ja antautua rakastamaan täysillä. Kahil Gibranin sanoin:
`Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.`
Anonyymille voimia ja iloa!
Kiitos sulle. jotenkin blogisi on yksi väylä käsitellä rankkaa asiaani elämässä. vahvistaa iloani ja voimaani..samalla ehkä tuo lisää kipua siitä mikä minulta on nyt otettu pois
Minua kosketti tämän postauksen ajatukset erityisesti. Itse olen kokenut, että lasten kanssa saa todella paljon negatiivista palautetta (lapsilta itseltään) ja että on ihanaa, kun muistin tallelokeroissa on ne vauva-ajan onnistumisen kokemukset!
Kaikilla ei mene tämä homma näin, mutta itse olen kokenut näin. Kaikki ne yli vauvaa isompien lasten kieltäytymiset, ruokanirsoilut, tyhmä äiti jutut ym ym, en niitä kestäisi jos en tietäisi, että olen joskus ollut hyvä jossakin!
Voinen lohduttaa sinua pikkiriikkinen sillä, että en minäkään masentuneena ja ahdistuneena pystynyt nauttimaan vauvastani. Jo raskausaikana elämä oli rankkaa ja suorastaan pelkäsin elämää vauvan kanssa. Toivoin kuitenkin, että vauva toisi niin paljon iloa, että sen avulla jaksaisin häntä hoitaa. Edellinen lapsi nimittäin oli tuntunut niin ihanalta ja ihmeelliseltä. Ahdistukseni kuitenkin jatkui vauvan synnyttyäkin ja kamalaahan se oli! On tutkittu, että jos äiti on poissaoleva lapsen ensimmäisten kuukausien aikana, se voi vaikuttaa lapsen elämään myöhemmin. Apua pitää pyytää, mutta siltikään vauva ei välttämättä saa sitä kokonaisvaltaista rakkautta ja huomiota, mitä tarvitsee (jos ei isä sitten pysty olemaan aamusta iltaan kotona). Huostaanotto ja sijoitus on kuitenkin vasta se äärimmäinen vaihtoehto. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella asian niin, että kaikilla lapsilla tulee olemaan elämässään vastoinkäymisiä, myös terveitten vanhempien lapsilla, ja kenties tämän lapsen kohdalla ne ovat juuri näitä varhaislapsuudesta johtuvia ongelmia, mille emme kenties voi mitään vaikka kaikkemme tekisimme. Niin rastavaa kuin se onkin!
Mietin myös usein sitä, että myös "terveet" vanhemmat tekevät tietämättään valintoja, joita huomaavat jälkeenpäin katuvansa. Kukaan ei ole täydellinen! Riittää, kun OIKEASTI yritämme parhamme! Tämä myös sinulle kolmen pikkupojan äiti. Yritä olla ottamatta lasten kiukutteluja henkilökohtaisesti. Kaikki ne vastaanpanemiset, uhmat ja "äiti on tyhmä" -kommentit yksinkertaisesti vain kuuluvat kasvamiseen ja elämään.
Limppu
Nykyään monet psykologithan pitävät tärkeämpänä anteeksiantoa menneille ja keksittymistä tulevaisuuteen. Kokemukset ovat meissä ja tehneet meistä tällaisia. `sinä olet se muutos maailmassa, jonka haluat nähdä`, kuvaa tätä ajatuksta hyvin.
Kolmen pojan äiti: olen oppinut hyväksymään sen että lasten kehitysvaiheisiin kuuluu kaikki tuo negatiivinen. Olen oppinut olemaan jokseenkin armollisempi myös itselleni. Se että yritän parhaani ja rakastan riittää. Elän hetkessä. Joskus toki ajatus karkaa miettimään, onko tämä kaiken tämän vaivan arvoista kun palaute on juuri tuota. Kasvamista, sitä tämä on, koko ajan.
onko tämä kaiken vaivan arvoista? kyllä se on!
Välillä tuntuu että itse on tapahtumien vuoksi kuin viisikymppinen, vaikka oikeasti 20 vuotta vähemmän, ja siitä syystä ikäänkuin katselee jo tätä aikaa sieltä käsin, ja näen tämän ajan kun lapset on sylissä ja vielä viihtyy kotona, äärettömän tärkeänä.
vanhana sitä on aikaa itselle, on hiljaisuutta kuunnella vaikka naapurienkin ajatukset. kun nyt ei välttämättä kuule omiakaan. Silloin muistelee näitä aikoja rikkaana kun oli työn touhua, kun minä sain antaa paljon, koin antavani itsestäni ja siitä ihminen loppujen lopuksi saa paljon.
Jos koko ajan mietimme mitä meiltä puuttuu, tai mitä me voisimme vielä saavuttaa, ehtiä ja tehä. tottakai ne lapset on sit vaivanakin. Mutta kun oikealla kunnioituksella sitä osaamme ajattelemme ja työtämme teemme, sitä kohtaan on suuri arvostus. Eihän lapset ole lapsena niin kuin me aikuisena. Tottakai ne lapsena kiukkuaa, sotkee, itkee, vaatii, ja taas samat alusta, ja taas ja taas. Mutta niinhän se pitää. ei niistä muuten tulisi näin hienoja aikuisia kuin me ollaan:) Sitä ennen on rikas, huoleton, vallaton lapsuus, tukekaamme sitä. Äitini sanoi tänään viisaasti että katsokaamme lapsia, niissä näemme itsemme, lapset ovat monesti meidän peilejä.
Kevätterveisiä viiden äidiltä
Viiden äiti: totta puhut. Mikä on ihmisyydessä tärkeää ja merkityksellistä? Kyllä se vastaus on aikalailla tässä. Saada ja kasvattaa toinen ihminen. Eihän millään olisi mitään merkitystä jos ei olisi ihmisiä, jos näin ihmisen itsensä kautta ajattelee. Työ on aika näkymätöntä, mutta yksilön kannalta merkityksellistä. Laajassa katsannossa myös yhteiskunnan kannalta.
Lähetä kommentti