Eilen kuvattua ja luettua:
Kotimuseot ovat hyvä paikka säikytellä hemmoteltuja lapsia. Ei omia huoneita, sänky jaetaan veljen kanssa. Rikkaan perheen edustustilat ovat jylhät ja avarat, mutta kaikki viisi lasta on saatettu sulloa nukkumaan samaan pieneen huoneeseen, tytöt ja pojat samaan tilaan. Kotimuseot kertovat kodista ennen lasten valta-aikaa. Wii-pelin pelaamiseen tarkoitetetussa lattiatilassa on yhdistetty keittö, olohuone, työhuone ja makuuhuone.
Lasten maailmassa on kovat vaatimukset. Kaikilla pitäisi olla hienoimmat vaatteet ja uusimmat lelut. Ne joilla on oikeat vaatteet ja lelut, ovat suosituimpia kavereiden keskuudessa.
(Kodin Kuvalehti)
Pohdin omaa asennettani toimittajan ja haastateltavan sanoihin. Mietin hetken meitä ympäröivää maailmaa, ja tein muutaman kysymyksen itselleni. 1800-luvun ihmisen elämä on monella tapaa muuttunut. Naisen asema, monessa asiassa parempaan. Kaari Utrio sanoi luennoidessaan, että 1900-luvun alun nainen sai keskimäärin 4.3 lasta. Siltä osin voin yrittää samaistua sadan vuoden takaisen äidin elämään ja arkeen. Se tuntuu minusta arvokkaalta yhteydeltä. Olla kiinni perusasioissa elämässä. Niitä syvempiä virtoja metsästäessä.
8 kommenttia:
Kysyin kerran päiväkodissa lapsilta innoissaan, että mitä saitte joululahjaksi? vastaukset olivat ympäripyöreitä ja suurinosa sanoi, että ei muista. Muistivat ehkä yhden tai kaksi.
Silloin aloin miettimään, että tähänkö on tultu?
Meillä joulu ja syntymäpäivä tarkoitti jotain niin suurta ja mahtavaa, että niitä odotettiin se koko vuosi. Lahjoja ei saanut muulloin.
Pyrin tyttöni kohdalla samaan eli syntymäpäivän ja joulun on tunnuttava joltakin.
Lahjoja saa ehkä joskus..esim.tanssipuvun, kun jätti tutin oravalapsilla. (sitäkin pukua oli odotettu tammikuusta lähtien)
Minä en osta kaupasta ikinä mitään neidin kanssa siis leluja.
Hänellä on toivomuksia, mutta osa niistä jää matkalle, ja osa pysyy niin sen voin saada ehkä.
Tänäpäivänä kun se ei jää rahasta kiinni. Uskon, että minulla on haasteellista, kun on yksi lapsi, jolle periaatteessa vois, mutta en halua.
Tarviiko kaikilla lapsilla samalla tiellä olla samat lelut? Juuri tätäkin opetan neidille, että leiki sinä naapurissa kottikärryillä niin naapurit lapset laskee meillä liukumäkee. Tarviiko kaiken ostaa omalle lapselle?
Tämmöisiä tuli äkkiä mieleen..
Eilen pyörivät vähän samat asiat mielessä kun esikoisen sanat jäivät kummittelemaan. Valittiin aamulla vaatteita päiväkotiin. Esikoinen pian neljä sanoi ettei halua laittaa näitä housuja, päiväkodissa muillakaan pojilla ei ole leggingsejä, hän totesi. Tuli todella surullinen olo, enkä tiedä edes miksi, ehkä siksi että tässä lauseessa konkretisoitui meidän esikoisen tietynlaisen huolettoman lapsuuden loppu. En myöskään tiennyt miten tähän olisi pitänyt suhtautua, sanoa vaan että höpönhöpön ja korostaa yksilöllisyyttä vai antaa vain periksi jonkun leimaantumisen pelossa.
Jossain lehdessä oli vielä juttu tästä wii-sukupolvesta, siinä sitä oli yhdelle päivälle kasvatusmurheita ;)
Näitä samoja sitä miettii täälläkin. Kun ollaan niin suurperhettä olevinaan, eikä omasta mielestä edes olla. Asutaan joidenkin mielestä pienesti, mutta ollaan itse onnellisia. Eikös se ole pääasia.
Ja vaatimukset kasvaa, mitä isommiksi lapset kasvaa. Erityisesti poikien maailma on julma, halpisvaatteet ovat suora tie kaiken ulkopuolelle. Vaikka lapsi itse olisi sinut asian kanssa, toiset eivät ole. POjat vertailevat teknisiä laitteita, puhelimia, pelikoneita, pyöriä, harrastusvälineitä... Itseä harmittaa, että joutuu niin usein olemaan sanomassa, että meille ei hankita a. koska sellainen ei ole välttämätöntä b. tärkeämpiäkin on hankintalistalla...Jos kaveripiirissä on kavereilla omat taulutelevisiot, androidit, ilmakiväärit, monen sadan lasersota-aseet, joudut puolustelemaan lähes päivittäin sitä, miksi sinulla ei ole. Syrjäytymisen uhka on läsnä lapsen elämässä koko ajan... miten sellainen mahtaakaan stressata. Nyt meillä on puheessa mopon hankinta, sen aika olisi vuoden päästä. Hän totesi jossain vaiheessa, että ei hän itseasiassa varmasti tiedä, haluaisiko hän itse sellaisen, mutta kun kaikille kavereille hankitaan... hänkö sitten ajelisi pyörällä perässä, kun muut menevät mopolla... kova on lastemme maailma.
Tuota KK:n artikkelia jäin itsekin pohtimaan...
Kiitos, Helena, tästä tekstistä. Juuri tänään olen erityisesti miettinyt lapsiperheitä, kulutuskulttuuria ja normeja, jotka ovat jännällä tavalla piilossa. Täytyykö lapsiperheen asua talossa, jossa kaikille lapsille on omat huoneet? Onko lapsen lapsuus silloin parempi? En tiedä. Nelihenkinen perheemme asuu 61 neliöisessä kaksiossa ja olen paljon pohtinut, toisiko kodinhoitohuone, lastenhuoneet ja isompi kylpyhuone onnea. Ainakin helppoutta arkeen se varmasti toisi. Tällä hetkellä kuitenkin kotimme on pieni, kaikki tila on yhteistä. Välillä palaan 1920-luvulle, jolloin talomme on rakennettu, ja mietin, kuinkahan monta lasta asunnossamme on silloin elänyt.
Olen pohtinut paljon myös sitä, että yksi hienoimmista asioista, joita lapsilleni haluaisin antaa, on kriittisen ajattelun taito. Juuri suhteessa muiden lasten ajatuksiin, tavaroiden haluamisiin, joukossa olemiseen. Toisaalta sitten taas joukkoon kuuluminen voi olla isokin tarve jossakin vaiheessa. Kulutuskulttuurin kautta näyttäytyvänä se totta vie lisää eriarvoisuutta.
Kiitos vastauksistanne. Olen pohtinut tätä asiaa aika paljonkin. Tullut yleensä siihen lopputulokseen, että niin paljon on niin turhaa. Yrittänyt tavoittaa omassa elämässäni elämän ja ihmisyyden syvempää ulottuvuutta ja siihen ei oikeastaan asunnon koolla, vaatemerkeillä tms. ole väliä. Väliä on kuitenkin myös sillä, että minä olen aikuinen, ja voin tehdä valintoja, mutta samalla minun tehtäväni on kuitenkin suojella lapsiani, jotka vasta rakentavat itseään ja elämäänsä. On helpompi itse kestää valtavirrasta poikkeavia ratkaisuja, kuin altistaa lapsensa niille.
Haluaisin kasvattaa terveellä itsetunnolla rakennettuja ihmisiä, sosiaalisia, onnellisia. Vaikka maailmassa on paljon haluttavaa, eritoten lapsen maailmassa, en tahdo olla rakentamassa sellaista yhteiskuntaa, joka perustuu pitkälti materian palvonnalle ja oman edun tavoittelulle. Silti haluan yrittää kasvattaa omistani aikuisia, jotka kantavat itsestään vastuun ja pärjäävät tällaisessakin yhteiskunnassa. Toivon että tällaisen perheen keskellä eläminen opettaisi jotain, mitä muuten ei oppisi ja yritän siitä ammentaa tukea kasvattamiseen.
Monet tarpeet nousevat länsimaisen kulttuurin tarpeista, tarpeistä itsenäistää lapsi aikaisin, monista asioista, joita teemme tavan vuoksi, ei biologian sanelemien toiveiden tai tavoitteiden mukaisesti. Yritän sitten itse painia ajatuksieni kanssa kultturisten ja biologisten seikkojen ristiaallokossa ja etsiä vastauksia omiin kysymyksiini.
Hyviä kirjoituksia..
Parhaitenhan se onnistuu olemalla itse se malli esimerkki. Miten minä kulutan? Minkä mallin annan lapsilleni? Miten huomioin muut lapset? Miten suhtaudun muihin ihmisiin? Otanko vastuun itse omasta onnestani vai syytänkö ukomaailmaa? Mikä on suhteeni työntekoon? Rahaan? Millaisen parisuhde mallin annan lapsilleni? Lapset imee meistä kaiken.
Tähän voisi listata mahdottoman määrän kysymyksiä, mutta nämä on hyvä pohtia itsekseen jokaisen ja muistaa, että me annamme sen mallin lapsillemme!, tätä pidän hyvin tärkeänä. Se ei ole ollenkaan helppoa..ja hurjalta kuulostaa nykylasten vaatimukset. Huoh.
Kaikki me pyrimme tekemään parhaamme..siitä jokainen äiti voi onnitella itseään. Öitä.
Mielenkiintoisia ajtuksia ja todella tuo pohdittavaa.
Kuulen usein meidän esikoisen suusta "kun kaikilla muilla on mutta mulla ei". Lasten maailma on raaka välillä. Kauhulla odotan, että lapsi tulee ja sanoo että kukaan ei halua leikkiä kanssani kun minulla ei ole sitä tai tätä, miksi minulla ei ole sitä tai tätä. Olenko sitten tehnyt väärin jossain, olisiko pitänyt ostaa se uusin lelu tai vaate että lapseni saa ystäviä. Yritän tehdä oikein ja kasvattaa lapsilleni arvoja joilla oikeasti on merkitystä. Meille ostetaan silloin, kun on sen aika tai tarve, ei kulutuksen vuoksi tai kun muillakin on. Tähän asti lapsemme on onneksi sen ymmärtäneet.
Lähetä kommentti