Kuuntelen jälleen pyykkikoneen laulantaa tässä koneella ja katsoin päivän kuvia Picasalta. U:lla oli niin hauskoja ilmeitä päiväruualta laseissa, että oli pakko lisätä vielä kuvasarja. Tuli itselleni iso hymy ja mieli tekisi mennä rutistmamaan nukkuvaa nelivuotiasta. Jolla muuten viimeaikoina on ollut kuoleman teema paljon keskusteluissa. `Äiti, mä haluaisin itse päättää milloin mä kuolisin. Me Ankin kanssa haluttais että kaikki meidän perheestä kuolee samaan aikaan.` Liikuttavaa, ja hienoa huomata että keskustelu ei enää ahdista, kun jo kahden kanssa on käynyt liki samanlaiset keskustelut. Miten se olikaan: kasvattivatko aikuiset lapsia vai lapset aikuisia?
3 kommenttia:
Jännä juttu. Meidänkin 4-vuotiasta kuolema puhuttaa melkein päivittäin. On puhuttanut viime kesästä asti, kun isomummo kuoli. Hän miettii, että mitä kuolleelle tapahtuu ja että alkaakohan sitten uusi elämä. Ja on varma, että isomummo ja vaari katselevat häntä pilven päältä.
Lapset kyllä miettivät kyseistä asiaa, ja ovat ahdistaneet ainakin minua tuolla aiheella... Mutta ihan totta, siihenkin tottuu (kun jo 1-2 lasta kyselleet aiheesta), ja osaa jo vähän paremmin asennoitua itsekin - siis vastaamaan kysymyksiin. Tuo ikä 4-6 v. ehkä on se ikä, jolloin tuotakin mietitään.
Meillä myös 4v miettii kuolemaa, mutta vielä enemmän puhuu Taivaasta. Jos on vähänkin huonompi päivä, niin "haluaisin jo Taivaaseen". Ja "pidän tätä lelua Taivaaseen asti". Kunpa asia pysyisi aina yhtä yksinkertaisena.
Lähetä kommentti